Anna (nuorempi) Harjunen-Ursin

Is your surname Harjunen-Ursin?

Research the Harjunen-Ursin family

Anna (nuorempi) Harjunen-Ursin's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Anna (nuorempi) Harjunen-Ursin (Jyrkilä, Harjunen)

Birthdate:
Birthplace: Purovaara, Sortavalan maalaiskunta, Finland
Death: May 02, 2002 (99)
Helsinki, Finland
Place of Burial: Helsinki, Finland
Immediate Family:

Daughter of Stepan Vasileinpoika Jyrkilä and Jeudokia Andreintytär Jyrkilä
Wife of Aarne Johannes Harjunen
Mother of Private and Arvo Teuvo Harjunen
Sister of Anna (vanhempi) Jyrkilä; Vladimir Jyrkilä; Veera Puputti; Aleksanteri Jyrkilä; Johannes Jyrkilä and 5 others

Occupation: kansakoulunopettaja
Managed by: Reijo Mitro Savola, Geni Curator
Last Updated:

About Anna (nuorempi) Harjunen-Ursin

Kansakoulunopettaja.

Syntyisin: Purovaara, Sortavalan maalaiskunta (myöhemmin Impilahtea)

1923-1926 opettajana Hyrsylässä silloisessa Salmin kunnassa ja Hautavaarassa Suojärvellä.


Syntymä / Birth / Рождение:

Anna Jyrkilä syntyi Sortavalan maalaiskunnan Purovaarassa 01.01.1903.

Sortavalan ortodoksisen seurakunnan metrikkakirjojen syntyneiden ei löydy vuodelta 1903 Kansallisarkistossa. Perhe Sortavalan ortodoksisen seurakunnan rippikirjassa 1916:

Sortavalan ortodoksinen seurakunta > Sortavalan ortodoksisen seurakunnan arkisto > Rippi- ja pääkirjat > Rippikirjat 1904-1916 > s. 29 (I Aa:8) http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3844066

Syntymäaika 01.01.1903 mainittu myös hautamuistomerkissä Maunulan uurnalehdossa Helsingissä.

Avioliitto / Marriage / Брак:

I

Anna Jyrkiilä avioitui Aarne Harjusen kanssa.

II

Ei tiedossa.

Kuolema / Death / Смерт:

Anna Harjunen kuoli Helsingissä 02.05.2002.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Juuret

Anna Jyrkilä syntyi Sortavalan maalaiskunnassa 01. tammikuuta 1917 Stepan Vasileinpoiika Jyrkilän ja Andreintytär Jyrkilän o.s. Iijan viidentenä lapsena. Hänen isänsä oli alunperin kotoisin Suistamon Kokkoselän kylästä, ja äitinsä Purovaaran kylästä. [1, 2] Annan syntymän aikaan Purovaara kuului Sortavalan maalaiskuntaan, ja siirrettiin osaksi Impilahden pitäjää 1930-luvulla. [2] Purovaara oli Impilahden läntisimpiä kyliä. Mäkisalon ja Purovaaran ortodoksit kuuluivat Sortavalan ortodoksiseen seurakuntaan Impilahden-aikoinakin. [1, 2]

Kaurilanpiha - kotipiiri

Annan nuorin sisar Faina Jyrkilä kertoi perheen kotipiiristä Kaurilanpihasta Purovaarassa kirjassaan Kotikylä Karjalassa [3]:

Kun vallanmaantiestä oli noustu kylätietä noin kilometrin verran, tultiin Kaurilanpihaan. Alun alkaen tätä varsin kookasta kantataloa oli asunut Ukko Kaurila (Gaurila Vasileinpoika Tiirikka) perheineen. Talo oli valkeaksi maalattu, pihassa kivinavetta, ikkunan alla korkean kuusikon reunassa sauna ja kauempana pohjoiseen viettävällä rinteellä riihi. Kun Kaurilan pojat ensimmäisestä avioliitosta kasvoivat aikuisksi ja avioituivat, lohkaistiin päätilasta kummallekin 50 hehtaarin suuruiset tilat. Kun Kaurilan vanhin poika kuoli 1900-luvun alkupuolella, tuli hänen tilansa myyntiin. Leski kun ei ollut alun perin maanviljelijäväkeä. Tilan ostivat vanhempani vuonna 1911. Että onnistuimme pääsemään asukkaiksi Kaurilanpihaan, johtui pääasiallisesti siitä, että äitini enon vaimo ja Ukko Kaurila olivat sisaruksia. Olimme siis heimoa ja sukulaisia. [3, 2]

Tämä kylän osa-alue, Kaurilanpiha, oli sekä maantieteellisesti että yhteisöllisesti hyvin rajattu alue viisine taloineen. Asuinpaikkana Vaaranlaki oli ihanteellinen. Halla ei sinne koskaan yltänyt. Pellot olivat viljavia. Pihoista oli vapaa näköala metsien yli noin kilometrin päässä lainehtivalle Laatokalle ja yhtä avaraa oli pohjoiseen päin. [4, 2]

Anna Harjunen toimi kansakoulunopettajana Suojärven (tuolloin Salmin kuntaa) Hyrsylässä ja Suojärven Hautavaarassa vuosina 1923-1926. [4, 2]. Hän ja hänen sisarensa Veera Puputti aloittivat sukutarinoiden kirjoittamisen yli 80-vuotiaana. [5]

Anna muistelee aikaa 1923-1926 seuraavasti [4]:

Matka

Seisoin kotini rappusilla Impilahden Purovaarassa varhaisena elokuun aamuna vuonna 1923. Olin kaksikymmentävuotias ja lähdössä ensimmäiseen työpaikkaani kansakoulunopettajana. Mieli oli jännittynyt ja haikea, mutta en itkenyt. [4]

Katselin nousevan auringon valaisemaa kotoista maisemaa. Heinätyöt oli tehty ja sirpit odottelivat teroitettuina rukiin leikkuuta. Tänne Laatokan rantakyliin saatiin sinä syksynä hyvä heinä- ja viljavuosi. Talonpojan mieli iloitsi. Elämä tuntui toiveikkaalta. Sodan kurimus oli unohtumassa. Nuori tasavalta elpyi perustuslain ohjeiden mukaan niin kuin oli uskottukin. [4]

Ihailin pihapihlajaa. Sen punertavat marjat ennakoivat syksyn alkua. Auringonsäteet leikkivät kotipellon kypsyvän viljan tähkissä kuin kultahileet. Joidenkin naapuritupien piipuista heilahteli jo untuvainen savu kierrellen ylös taivaansineen. Portailla vieressäni olivat matkatavarat: narulla köytetty pahvilaatikko, jonka sisällä täkki, tyyny ja huopa sekä muutama lakanapari. Vähäiset käyttövaatteet ja matkaeväät olivat uudessa kellertävässä vanerikapsäkissä. [4]

Isä oli valjastanut karjapihan puolella hevosen ajokärrin eteen. Äiti nyyhki tuvassa ja pyyhki välillä kyyneliään esiliinan helmaan. Pienemmät sisarukseni olivat vielä unten mailla. Vain Rekku-koira pyöri jaloissa jännittyneen tilanteen tajuten. Hyvästelin äidin ja nousin rattaille. Ohjakset heilahtivat, suu maiskahti. Isä ja Liisu-tamma veisivät minut noin kahden peninkulman päähän Alatun rautatieasemalle, josta matka jatkuisi eteenpäin junalla. Kylätien hiekka ja kivet valittivat rasahdellen rattaiden alla. olin käpertynyt isän turvallisen kupeen tuntumaan kuin kohtalon kysymysmerkki. [4]

Valinta

Näin alkoi tieni siihen tehtävään, johon olin varhaislapsuudesta saakka unelmoinut pääseväni. Olin myös ensimmäinen kansakoulunopettajaksi valmistunut tyttö Purovaarassa. Uskoin itseeni, olin nuori ja ihanteellinen. Olin saanut erittäin hyvät arvosanat opinnoistani, joten mitään syytä jännitykseen ja kyyneliin ei pitänyt olla. [4]

Seminaariopettajat olivat kehottaneet minua hakemaan Salmin kunnan Hyrsylän kylässä avoimeksi tulevaa opettajanpaikkaa. He tiesivät, että opettaja Matti Pajunen, myöhemmin Hyrsylän profeetaksi mainittu, halusi siirtyä opettajaksi synnyinseudulleen Heinäjoelle Sortavalan läheisyyteen - "vähän levähtämään sieltä Jumalan selän takaa". Tästä asiasta, sen enempää kuin tulevasta asemapaikastanikaan en vielä tuolloin tiennyt mitään. Opettajani auktoriteetti oli sillä hetkellä minun lakini, joten olin lupautunut ilman vastusteluja. Kansakouluntarkastaja lähetti minulle sitten kesän kuluessa tiedot koulun alkamisajankohdasta ja matkareitistäkin. [4]

Alattua kohti ajellessamme lohdutteli isä minua rohkaisevasti kannustaen ja muistutti mieleeni oman elämänsä kymmenen vuotta kestäneen Amerikan-jakson siellä koettuine vaikeuksineen. Niinpä saatoin hyvästellessämme erota isästä ja nousta junaan epävarmuuden tuoman jännityksen hieman hellittäessä. [4]

Junassa

Sijoituin mukavasti tyhjälle penkille, nostin matkatavarat hyllylle, panin takin naulaan ja istahdin. Olin tyytyväinen saatuani paikan menosuuntaan päin, sillä oli kuullut, että matkanteko on niin helpompaa. Päälläni minulla oli uusi mekko, jonka olin itse ommellut äidin ohjeiden mukaan. Mekko oli mustaa puuvillakangasta, jossa oli ohuita valkoisia pystyraitoja. Hame ulottui nilkkoihin, pitkähihainen pusero-osa oli röijymallia ja tietenkin umpikauluksinen. Jalkineina oli ruskeat parkkinahkasaappaat, jotka isä oli teettänyt suutarilla. Saappaissa oli noin viiden senttimetrin korkuiset korot. Olin kovin onnellinen uusista saappaistani. Päällystakki oli myös musta, vuoriton, ja siihen kuului hartioita suojaava kepsikaulus. Käsilaukku ei vielä silloin ollut muodissa. Rahoja säilytin kukkarossa, jota pidin taskussa. Hiukset oli kammattu päälaelta tiukan sileiksi, latvat palmikoitu ja kierretty niskaan nutturaksi. Omasta mielestäni muistutin ulkoisilta puitteiltani varmasti ja vakuuttavasti kansakoulunopettajaa vaikka ikää oli vasta kaksikymmentä vuotta. [4]

Vastapäiselle penkille ilmestyi mies, huomasin heti kravatin ja kiiltävät patiinit. "Kauppamatkustaja varmaan", ajattelin. Vaikka seminaarin tytöt olivat kertoilleet hämäriä juttuja kaupparatsuista, en osannut pelätä, sillä perheemme ystävä kummisetäni Topelius toimi samassa ammatissa. Kauppamatkustaja nosti komeat kapsäkkinsä hyllylle, kaikista kookkaimman hän kuitenkin jätti alas penkin viereen, riisui takkinsa ja ripusti sen naulaan. Nenäni imaisi partaveden tuoksun, ja uskalsin jo vilkaista minkä näköisen miehen vastapäätä istuisin, ainakin hän oli kummisetääni huomattavasti nuorempi. Arvasin miehen kohta kysyvän matkani päämäärää ja aihetta. Niin tapahtuikin ja minä kerroin kaiken itsestäni, kodistani ja perheenjäsenten lisäksi myös eläimistä. Unohtamatta Rekku-koiraa, joka jo varmaan ikävissään odotteli paluutani siellä kotikalliolla. Kerroin myös, että minulla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, millaisiin oloihin joutuisin ja kuinka matkanteko jatkuisi Suvilahden asemalta. Matkatoverini puolestaan sanoi heti arvanneensa, että olin opettaja. No, varmasti, sehän paisto koko ulkoisesta olemuksestani. En kuitenkaan huomannut, että hän olisi ollut mitenkään huvittunut vasta-alkajan innostani. Sitten mies vuorostaan tarinoi seuduista, joiden ohi juna kulki, Suvilahden uudisasutuksesta ja kauppaliikkeistä, joita sinne oli hiljattain perustettu. Matkan jatkuessa tarjosin hänelle äidin mukaani varaamia eväsvoileipiä, joiden välissä oli sianlihaa, kananmunia ja kotikasvimaan kurkkua. Juttelumme ansiosta matka joutui huomaamatta ja huolet, jotka pyrkivät esiin alitajunnastani unohtuivat. Vanerikapsäkkini ja pahvilaatikko naruineen häpeilivät hyllyllä hienojen matka-askien veljeyttä, mutta uudet ruskeat saappaani puolustivat olemassaoloaan ylhäisinä - Olin nukahtanut takkini suojaan ja heräsin vasta kun konduktööri ilmoitti pääteaseman. Matkatoverini kapsäkkeineen oli näköjään laskeutunut junasta unieni aikana. [4]

Hirsilinna

Seisoin Suvilahden asemalla ja mietin, mihin ryhtyisin. Eteeni ilmestyi silloin nuori pyöreäkasvoinen mies seuranaan minua pienempi ja ehkä muutaman vuoden vanhempi naisihminen. He esittelivät itsensä: Juho Konttinen oli postimies, nainen oli opettaja Olga Koivunen, joka oli palaamassa kesälomalta kotoaan Salmista. Hänen matkansa kulkisi samaan suuntaan kuin minunkin. Miten tästä jatkettaisiin, sitä en tiennyt. Vieressämme seisoi hevonen, mutta ilman ajopelejä. Minulle kerrottiin, että Hyrsylään ei ollut tietä ja että pitkät aisat hevosen kupeilla olivat nimeltään purilaat, joiden väliin matkatavarat sidottaisiin. Kuormana olivat jo postisäkit sekä toisen opettajan laukut. Mukaan mahtuivat vielä hyvin minun vähäiset matka-askini. Sana purilaat oli minulle outo ja kuljetusväline vielä oudompi. Selvisi myös, että Hyrsylään oli matkaa 55 kilometriä ja että kesäaikaan taivalta oli kuljettava jalan. Polkupyörällä ei voinut ajaa, koska reitti kulki korpien kautta, soitten ja jokien yli, pitkospuita ja kapulasiltoja myöten. Talvella lumikelillä saatettiin pitää rekitie avoinna. Silloin voitiin myös hiihtää ja ratsastaminenkin oli mahdollista. [4]

Oli jo iltapäivä, mutta matkaan lähdettiin heti. Alkutaival sujui, sillä Kaipaan kylään saakka askellettiin tavallista hiekkamaantietä. Jalannousua kevensi myös nuoruus ja karjalainen iloisuus. [4]

Kuljettuamme noin kymmenen kilometriä vähitellen poluksi kapenevaa tietä, poikkesimme Isotovien omistamaan karjalantaloon, jossa yöpyisimme. Ulkoapäin rakennus oli kuin mahtava hirsilinnake. Olin niin uupunut koko päivän kestäneestä matkanteosta, että seuraavana päivänä en edes muistanut, miten olin päässyt yösijalleni. Aamulla heräsin elokuisen auringon lempeään säteilyyn ja ihmettelin missä olin. Katselin huonetta: ensimmäiseksi silmäni osuivat kauniiseen ryijyyn vastakkaisella seinällä ja kotikutoisiin akkunaverhoihin, joiden pellavanvaalealle pohjalle kirjoitetut iloiset punapoiminnat kertoivat karjalaisnaisen käsien näppäryydestä. Vuodeliinat, joiden välissä olin sikeästi nukkunut, olivat myös pellavaa, peitto kukallista puuvillakangasta. Tyynyliinasta tervehti minua tutunmallinen käsinvirkattu pitsi. Pesukomutin päällä oli hieno pietarilainen posliinipesuvati ja kannullinen vettä, seinällä pyyhkeet ja peili. [4]

Laitoin itseni päiväkuntoon ja samalla muistelin edellisen päivän vaiherikkaita tapahtumia. Raotin ovea ja katseeni osui portaikon mahtavien parrujen päissä oleviin vuosilustojen kiemurakuvioihin. Mietin, että hirret, joista talo oli rakennettu, olivat sata vuotta sitten olleet sorjia vesoja. Niin, itsekin olin vasta vesa-asteella. [4]

Kahvintuoksun kutsumana laskeuduin portaita alas toisten seuraan, ihmetellen taloa ja sen asukkaita. Taloa asusti leskiäiti lapsineen. Heistä kaksi oli jo aikuista, nuorin oli kaunis, solakka tytär. Talon naisilla, myös ihan pienimmillä oli asuinaan kukallisesta kankaasta tehdyt sverssihamoset. Saimme herkullisia karjalaisia ruokia aamiaiseksi, ja vaikka matkaan oli jo kiire, ehdin katsastaa tämän elämäni ensimmäisen karjalantalon. [4]

Rakennus oli kaksi-kolmikerroksinen, eläinsuojat olivat asuinhuoneitten jatkeina. Tallin ja navetan ovat, samoin ylisten ovet oli tehty vankoista halkaistuista hirsistä. Kaikki voitiin lukia sisäpuolelta vahvoilla poikkiparruilla. Asuinpuolen alimmassa kerroksessa oli alatupa eli puoti, jossa säilytettiin oman maan tuotteet, marjat, sienet, suolakaalit, liha- ja kalaputsit sekä ostetut kuivat ruokatarpeet. Alatuvan sivussa oli kamari, ehkä kaksikin. Niitä voitiin käyttää kulkuvieraitten yöpymistiloina. Talon ulkopuolella seinän vierustassa olevia katettuja portaita noustiin toisen kerroksen eteistupaan eli bokkuperttiin. Eteistuvasta ulkoportaikkoon suuntautuvista akkunoista näkyivät hyvin kaikki sisäänpyrkijät. Bokkupertistä pääsi gornitsaan eli kamariin, niitäkin taisi talossa olla kaksi. Kolmannessa kerroksessa oli vielä yksi huone, tsardakka, yliskamari, jossa talon tyttäret viettivät vapaa-aikaansa käsitöitä tehden ja kangasta kutoen. Vinnikamari oli myös talon arvokkain vierashuone. [4]

Anna jatkaa muistelmiaan Hyrsylän liittyen [6]:

Joki

Postimies ja hevonen kuormineen odottelivat jo lähtövalmiina pihalla. Me kiitimme Isotovin väkeä kestityksestä ja hyvästelimme heidät. Niin jatkui kävely polkua seuraten: korpea, suota, kapulasiltaa, jota saattoi jatkua useita kilometrejä yhtäjaksoisesti, välillä taas palanen kangasmaata ja jälleen suota, pitkospuita, kapulasiltaa, loputtomasti... [6]

Hämärä alkoi hiipiä elokuiseen iltaan. Ilma kuhisi itikkaa ja mäkäräistä. Huuhkajan huhuilu ja kettujen koiramainen ulvahtelu säikähdyttivät. Hetkistä aiemmin oli postimies ottanut purilaskuormasta kiväärin olalleen, selittäen, että näin on määrätty. Polku kulki tällä kertaa kahden metrin päässä tuon kiven tai tuon kannon takana olevasta rajalinjasta. Pelon keskelle työntyi mieleeni vielä arvoitus siitä, miten edessä oleva Suojujoki (Suojoki, Suoju) ylitettäisiin. Olin ymmärtänyt, että tällä kohtaa ei siltaa ollut. Saavuimme synkkien metsäkuusien ympäröimälle aukiolle. Edessämme virtasi vihaisesti musta joki, tummasta korvesta tullen ja samanlaiseen peittyen. Mistä joki sai alkunsa ja mihin se vetensä laski, sitä en tiennyt. Rannoilla kasvoi leppää ja pajupuskaa vedenrajassa keinuvien suosarojen, palpakkojen ja kortteiden seassa. Rantalepän varjo liekkui levottoman virran vauhdissa, mutta kuu oli löytänyt itselleen peilin pajupensaan takaisesta tyvenestä. [6]

Joki oli syvä ja sillä kohtaa leveä. Näkyvissä ei ollut siltaa sen enempää kuin lossia tahi lauttaakaan. Hevonen vapautettiin purilaista kuormineen ja sai eteensä syötävää. Tällä välin postimies kiskoi esille joen rantapusikoihin piilotetut, hirsistä kootut ja vitsaksilla nivotut lautat. Rannalta toiselle ulottuvien, puihin kiinnitettyjen pitkien hamppuköysien avulla rakentui lautoista joen yli silta. Vavisten ja kauhuissani odotin ylittämistä ja epäilin, tokko moinen rakennelma kantaa hevosen. Koska elokuinen ilta oli lempeä, hevosen annettiin ylittää virta uimalla. Eläin suoritti matkan tottuneesti ja pelottomasti. Purilaat, tavarat ja valjaat kuljetimme siltaa pitkin toiselle rannalle. Siellä silta taas purettiin ja piilotettiin köysien avulla rantametsän kätköihin, ylityspaikasta hieman yläjuoksulle päin. Postimies kertoi, että kaikki kulkijat, jotka siltaa käyttivät tiesivät piilopaikat ja osasivat rakentaa sillan. Kylien asukkaat sovittivat usein vielä matkansa samoiksi päiviksi, jolloin taival taittui yhdessä rattoisammin, ja silta rakentui kevyemmin. Kuulimme, että kaikesta huolimatta paikallisetkin pelkäsivät joen ylitystä. Rajan sulkeutumisen jälkeen ei Hyrsylän mutkan väellä kuitenkaan ollut muuta reittiä länteen päin. - Myöhemmin sain tietää, että Suojujoki alkoi Suojärvestä ja laski Ääniseen. [6]

Ylityksen jälkeen minusta tuntui kuin joen hopeamusta nauha olisi sulkenut portin muuhun maailmaan. Minua vaivasi levoton huoli: näinkö alkaa tämä pitkäksi aiottu unelmien tie, kuinka kauaksi se jatkuu ja miten se on kerran päättyvä. [6]

Etenimme vähin pois rajan läheisyydestä. Hevonen kulki polkua edellämme purilaita vetäen eikä näyttänyt mitenkään kärsimättömältä. Minä sen sijaan olin jo aivan toivoton ja tunsin kävelleeni iäisyyden ajan. Maisema toistui yksitoikkoisen samanlaisena. Onneksi menoon vähitellen turtui, jalka astui toisen eteen, vuorotellen vasen oikea vasen oikea... Puhua ei enää yritettykään. Hevosen kaviot kapsuttivat tahtia kuin pienet rummut, purilaan aisat rahisivat sooloa ja metsä säesteli milloin humisten milloin rysähdellen. Tumma varjo vierelläni nosteli jalkojaan samassa tahdissa kanssani. Mielessä käväisi lapsuuden kirjan sarvipäisen paholaisen kuva, mutta se katosi kun kompastoin kiveen ja yhdyin kumppaneitteni "ohhotteluun". [6]

Myöhään illalla saavuimme Hautavaaran kylään. Taivalta oli tehty silloin noin kolmekymmentä kilometriä. Kylä jo nukkui. Istahdin Olgan kanssa tsasounan portaille levähtämään ja eväitämme syömään. Postimies ei ehtinyt edes ajatella lepoa tai ruokaa, hän jakeli postinsa koululle, kauppaan ja vartiotuvalle. Aito karjalaiskylä pitsiotsaisine taloineen uinui vaaran rinteellä. Alhaalla haudassa lepäsi järvi, koko kylä oli kuin herkkä runo taivaan sinisen kellon alla suurten korpipuitten suojassa. [6]

Tsasounaa vastapäätä tien toisella puolella, kahden risuaidan takana häämötti suurehko rakennus. Sen pihalla oleva lipputanko piirtyi tummana viivana taivasta vasten. "Koulu varmaan", ajattelin. Sitä en aavistanut, että tuo harmaa talo tulisi ottamaan minut tulevana vuonna asukkaakseen. [6]

Olisin voinut nukkua yöni siinä tsasounan portailla, mutta postin tuli olla perillä Hyrsylässä jo aamulla. Niin noustiin taas ja jatkettiin vasen-oikeaa. Vaaran ylitettyämme seurasi jälleen kosteikkoa, kangasta, pitkospuita, kapulasiltaa. Linttaantuivat siinä matkatessa isän kyläsuutarilla teettämien muotisaappaitten korot suuntaan jos toiseenkin. Suohuurut liehuivat kevyinä huntuina ympärillämme, ja välillä tuntui kuin itse piru olisi metsän pimennoista tuijotellut meitä yövaeltajia odottaen vain sopivaa hetkeä iskeäkseen kimppuumme. [6]

Postinkuljettaja otti jälleen kiväärin olalleen ja antoi Olgalle taskuaseensa. Susia oli kuulemma liikkeellä ja olin varma, että korvani olivat erottaneet pimeydestä kuuluvaa valittavaa ulvahtelua. Täällä rajamailla korpien kiveliöissä saattoi asustella myös monenlaista karkulaista ja rajanylittäjää. Postin mukana kuljetettiin usein arvotavaraa ja kaiken lisäksi me nuoret naiset olimme nyt Juho Konttisen suojeluksessa. [6]

Aamuyöllä jäi Olga koululleen Ignoilan kylään. Myös läheisen Timoilan kylän posti jätettiin sinne. Meillä kolmella, hevosella, postimiehellä ja minulla oli vielä matkaa kahdeksan kilometriä Hyrsylään. Kun kotikylä läheni virkistyi hevonen kävelemään entistä reippaammin ja mekin askelsimme kevyemmin eteenpäin. Kapulasillat loppuivat ja polku parani. Laahustaessani vihoviimeisiä kilometrejä, armahti postimies minua ja sain nousta hevosen selkään. Tunsin silloin melkein rakastavani tuota kilttiä postimiestä. Hevonen jaksoi kantaa lisäkuorman kevyesti, sillä jo yksi viidenkymmenen kilon jauhopussikin painoi minua enemmän. Metsän pelkoni haihtui, kun ohitimme asutun kylän. Ruohojen kätkössä sirittelyään aloitteleva sirkka tuntui kotoisen läheiseltä ystävältä. [6]

Perillä

Alkavan päivän pikkutuntien hämärä oli ehtinyt haalistua aamuvaloksi kun vihdoin pysähdyimme Konttisen pihaan. Vieressä olevan järven rannassa saatoin vähän peseytyä ja liotella turvonneita jalkojani. Äiti Konttisen tarjoaman aterian jälkeen vajosin unen syvyyteen tuoksuvien pellavahurstien väliin Konttisen gornitsassa. [6]

Uteliaat kyläläiset halusivat tavata lapsiensa uuden opettajan ja kerääntyivät Konttisen pihaan, mutta emäntä ja Juho hätyyttivät heidät takaisin koteihinsa, kertoen, että opettaja oli matkarasituksesta sairastunut. [6, 2]

Hyrsylän mutka

Aina ei Hyrsylään oltu matkattu tätä kautta eikä näin vaivalloisesti. Hautavaaran kylässä oli asukkaita jo 1500-luvulla. Kylään oli kuljettu vuosisatoja polkua, jota mekin Olga, postimies, hevonen ja minä käytimme. Aiemmin reittiä pitkin oli päässyt Petroskoihin saakka. Suojärvi oli itsenäistynyt omaksi pogostaksi 1600-luvun alussa. Hautavaara kuului siihen. Hyrsylän asujasuvuista on tietoja 1600-luvulta. Kylä oli kuulunut ja kuului yhä vuonna 1923 Salmin pogostaan, joka oli muodostunut 1500-luvulla. Hyrsylästä etelään, Salmin kirkonkylään oli suoraa maantiematkaa noin kuusi peninkulmaa, matkaajan oli tosin pitänyt ylittää Venäjän ja autonomisen Suomen välinen raja kahteen kertaan. Se oli ollut mahdollista aina vuoteen 1918, jolloin raja sulkeutui lopullisesti. Silloin jäivät hyrsyläläiset totisesti eristyksiin soitten ja korpien keskelle, kinttupolkujen ja kapulasiltojen varaan. Kunnan keskuspaikkaan kertyi matkaa kiertoteitse satoja kilometrejä. Tämä paha epäkohta korjaantui vasta vuonna 1930, kun Hyrsylän mutka kokonaisuudessaan liitettiin Suojärven kuntaan. [6, 2]

Myös toinen hyrsyläläisille tärkeä kylä Veskelys oli jäänyt rajan taakse koilliseen. Sinne oli maantiematkaa parin peninkulman verran. Sieltä väki oli ostanut kaiken tarvitsemansa ja sinne myynyt mitä tuotti: puiset saavit, vadit, kulhot, kauhat, tuohikontit, vakat, korit, värttinällä kehrätyt villa- ja pellavalangat, punapoimitut käspaikat, käsinkudotut sukat, "yksisilmäisellä" pujotellut vanttuut jne. Veskelyksessä oli ollut myös lääkäri, jota piti nyt lähteä tavoittelemaan Suvilahdesta saakka. [6]

Elämää

Rajan pinnassa asuville Suomen itsenäistymisen alkuvuodet olivat vaikeita. Sattui rajakahinoita, monenmoiset pakenijat ja vastuuttomat ohikulkijat ryöstelivät kyliä ennenkuin rajalinjat oli saatu hakatuiksi metsiin, merkityiksi peltojen ja järvien kohdille sekä rajavartiointi järjestetyksi. Hyrsyläläisetkin olivat joutuneet usein pakenemaan korpiin, soitten keskelle havumajoihin ja piilopirtteihin. Näin oli ollut pakko tehdä monesti aiemmin, mutta silloin kun milloin mistäkin syystä liikkuneet suomalaiset retkikunnat olivat vyöryneet kylien yli anastaen omankädenoikeudella muonat ja tavarat. - Korpi se on ollut historian alusta lähtien heikompiosaisten linnoitus ja turva. [6]

Ajan rauhoituttua palattiin kylään, jossa talot ja tuvat tönöttivät onneksi paikoillaan, mutta huonekalut, käyttötavarat ja myös viljat pelloilta olivat kelvanneet ryöstäjille. Metsiin viedyistä kotieläimistä suurin osa oli teurastettu ravinnoksi korpitulilla vietettyinä kuukausina. Ei ollut kasvamaan pantavaa, ei siemenviljaa eikä perunaa. Ruplat, joita oli piiloteltu ja varjeltu tulevaisuuden varaksi, olivat nyt muuttuneet arvottomiksi paperipalasiksi. Silloin tulivat apuun rintamaitten hyvät ihmiset keräyksineen. Elämä alkoi elpyä, järvi antoi kalaa, metsästä saatiin riistaa, sieniä ja marjoja. Kirveet pantiin veistämään ja höylät suihkamaan, valmistui pöytää, lavitsaa ja kravattia, pilkkumia ja puupyttyä. Ovet saivat saranansa ja salpansa, akkunareiät luukkunsa. Pian peltojen mullikot jo kasvattivat antejaan ja sievästi heiluttivat hyrsylättäret poppanahameitaan kutjvittaessaan multapaakkuja ohrakylvöillä. Illalla soitteli iloaan taljankkapoika, silloin pistettiin ripatskiksi ja unohdettiin menneet pahat. [6]

Samoihin aikoihin alkoi maisemissa liikuskella puutavaranostajia, joten toiveet paremmasta tulevaisuudesta heräsivät. Korven keskelle rakennettiin Lisman (Litsma) saha ja sen läheisyyteen kaupparakennus, näin Hyrsylän miehet saivat metsä- ja rakennustöitä. [6]

Kylä

Hyrsylä oli järven tuntumaan ja sen rannoille levittäytynyt muutamien kymmenien karjalantalojen muodostama kylä. Ympärillä huokui korpi kuin seinä ikään. Harmaitten karjalantalojen ja tupien puuleikkauksin koristellut päädyt peilasivat tyvenellä kuvaansa taivaspohjaisen järven rantamatalassa. Niemet ja niiden väliset salmet jakoivat järven kolmeen osaan: Suurijärvi, Posadanjärvi (Posuada) ja Slobodanjärvi. Valtakunnan raja kulki vesien keskivaiheilla, siirtyi hetkeksi maalle vastakkaisella rannalla olevan Posadan kylän puoleiselle niemelle, jolle tsasouna oli aikoinaan rakennettu. Oli kuin pilaa, että rakennuksen varsinainen kirkkotila oli jäänyt Suomen puolelle, mutta porstua ja ulko-ovi rajan toiselle puolelle. Pyhäkössä ja sitä ympäröivässä kylän kalmistossa ei saattanut tämän jälkeen käydä kukaan. Siellä se tsasouna nökötti niemen nenässä lahoavin jaloin, surullisen yksinäisenä keinutteli kuvajaistaan yhä syvemmälle veden taivasta, kuin haluten upota pois, pois... Tornin huipun jo tummaksi haihtunut kultaväri jaksoi vielä pienin liekein säkenöidä nousevan auringon punerruksessa - muistona hyrsyläläisille. [6]

Posuadan kylässä asuivat tuolloin yhä monen hyrsyläläisen tsikot ja bratat, djiedot ja buabot da bunukat. Ero oli ollut raskas, mutta sydämen sokkeloissa nämä ihmiset elivät toisissaan. Tapasivatko joskus, sitä en tiedä. Rajan ylitys oli luvatonta eikä salaisuuksista puhuttu. [6, 2]

Kolmannen Hyrsylä-päiväni aamuna heräsin ulkoa kantautuviin ääniin: rantaan uojuva vesi liplatteli, aironhanka kirahti, lampaat tömistivät päivälaitumelle määkyen ja kellot kalkattaen, kukko lauloi, jossain kalahti lehmänkello. Tuvissa lapset itkivät aamumaitojaan. Elämän ääniä! Minä halusin kiihkeästi heti mukaan tämän oudon kylän jokaiseen hetkeen. Nousin vuoteestani uteliaana näkemään ja kokemaan kaiken kohdalleni tulevan. Unohdin matkan vaivat ja pelottavan rajan läheisyyden, uskoin, että minut oli sallimus lähettänyt tänne korpien keskelle, jotta kasvaisin ymmärtämään takametsien aitoa elämää ja perinteistä kumpuavaa, rintamailla tuntematonta karjalaista kulttuuria. [6]

Laittauduin esiintymiskuntoon. Pukeuduin omin käsin ompelemaani kansallispukuun ollakseni juhlallisen edustava. Muistutin itseäni siitä että olin tullut tähän ihmeelliseen paikkaan kansaa valistamaan, ajamaan tiedon aakkosia varhaisnuorison päähän rakkautta ja kuria käyttäen. Sana toipumisestani oli ehtinyt kiiriä ympäri kylää, joten Konttisen pihalla tungeksi jo runsaasti väkeä. Uteliaisuus oli meillä molemminpuolista. Kättelin pihalla kokoontuneita koulupiiriläisiäni ja heidän vanhempiaan hymyillen ja ystävyyttä osoittaen. Mutta voi, mikä pulma: en ymmärtänyt kuin muutaman sanan heidän pehmeänä soivasta murteestaan. Lohduttauduin ajatellen, että ehkä parin viikon kuluttua saattaisin jo itsekin sössöttää juuri noin. [6]

Anna jatkaa muistelmiaan [7]:

Koulu

Kansakoulu oli aloittanut toimintansa Hyrsylässä jo vuonna 1913, mutta omaa koulutaloa ei vielä ollut, vaan koulu toimi eräältä perheeltä vuokratussa hirsirakennuksessa. Kun näin tuon talon, saivat unelmat opettajankutsumuksesta aikamoisen iskun. Kun menin sisälle, romahti viimeinenkin toivo. [7]

Kaikki kirjat, havaintokuvat, kartat ja paperit, mitä koulun kaapeissa oli ollut, makasivat lattialla. Kylän nuoriso ja lapset olivat koko kesän kulkeneet avonaisista ovista luokkiin, lukeneet, katselleet ja paiskineet kaiken lattialle, ja lopuksi hypelleet ja kisailleet koulutarvikkeiden päällä. Ainoastaan hyvin lukitussa veistovälinekaapissa tavarat olivat säilyneet ehjinä. Mitä tehdä, palatako takaisin saman tien vai jäädäkö? Ongelma oli niin hirveä, että en uskonut selvityväni sen yli. Ei ollut keneltä kysyä neuvoa, pulmat piti yksin miettiä ja ratkaista. Muistin, miten olin aina toivonut valmistuvani opettajaksi. Miten selviäisin nyt tästä ensimmäisestä pettymyksestä? Vaikka olin täyttänyt jo kaksikymmentä vuotta, olin elämänkokemukseltani tuskin viisitoistavuotias. Pääni oli täynnä ihanteita ja kirjatietoa, mutta tässä niistä ei ollut apua. Kylän maatuskat siinä siunailivat ympärilläni: A, voi voi, miten on hoikku da nuorj'ei jaksa yksinäh meijän lapsie utsii, ne ollah moiset serpimät!. [7]

Muistin isäni ja äitini. Ajattelin "Isä palveli kolme vuotta Aleksanteri III:n kaartissa, kävi Amerikoissa, ei käyttänyt koskaan kättä pidempää hillitessään juoppoja ja tappelupukareita, ei pelännyt ketään, ei sietänyt pienintäkään vilppiä, hillitsi itsensä ja selviytyi kaikesta. Oliko äitini kouluttaessaan minua heittänyt hukkaan voikiloilla ja marjalitroilla hankkimansa markat? Mitä ovat auttaneet heidän rukouksensa ja uhrinsa, jos minä, johon he ovat uskoneet, en selviydy? Lue kolme "isämeitää", sanoi äiti, niin suurin osa vastustajistasi sortuu. Heikko usko oli nyt minun vastustajani. Seisoin luokkahuoneen kynnyksellä, katselin hävitystä ja luin itsekseni ne kolme "isämeitää". tein päätöksen: Olet opettaja, rupea työhösi! [7]

Kutsuin johtokunnan koolle ja moitin sitä huolimattomasta koulun valvomisesta. Kehotin kunnostamaan paikat, jotta voisin aloittaa opetustyön. Sanoivat, etteivät osanneet tehdä mitään, että edeltäjäni, opettaja Pajunen, oli aina tehnyt kaiken itse: pilkkonut puut, lämmittänyt kouluhuoneet jne. Sanoin: "En ole Matti Pajunen, en pilko puita, en lämmitä koulua enkä edes raivaa tätä sotkua lattioilta! Heti huomenna kirjoitan kansakouluntarkastajalle tilanteesta ja pyydän toimintaohjeita. Ei löytynyt kirjepaperia eikä -kuoria, joten kävelin rajavartijoiden tuvalle. Sain sieltä kirjetarpeet lainaksi, ja niin lähti viesti tarkastajalle. Vastaus ohjeineen tuli muutaman päivän kuluttua. [7]

Opetusvelvollisuuslaki oli tullut voimaan paria vuotta aikaisemmin. Kaikki lapset, seitsemästä kuuteentoista ikävuoteen, olivat kouluvelvollisia. Jokaista varten piti tilata koulutarvikkeet. Pulpetit, musta taulu ja kaapit olivat ennestään olemassa. Tarkastaja lähetti tarvike- ja hintaluettelot. Hän kirjoitti johtokunnalle, että koulua varten oli palkattava lämmittäjä-siivooja ja että oli viipymättä järjestettävä koulukeittolatoiminta oppilaitten ruokkimiseksi. Tarkastaja lupasi tulla talvikelillä katsomaan, oliko kaikki lain määräämässä kunnossa myös Hyrsylän koulussa. Mikäli kouluun tulisi oppilaita kaksi luokallista, olisi palkattava myös toinen opettaja. Tarkastaja lupasi hoitaa paikalle lisäopettajan, kunhan saisi tiedon oppilasmääristä. [7]

Koulutyötä ei kuitenkaan voitu aloittaa, koska ei ollut liitua, ei kyniä, ei paperia eikä edes kauppaa, mistä niitä olisi voinut ostaa. Postinkantajamme Juho Konttinen oli valittu opettamaan veistoa, hänen kanssaan yritin liimailemalla paikkailla havaintokuvia ja karttoja jonkinlaiseen käyttökuntoon. Sain sitten lainatuksi Olga Koivuselta Ignoilan koululta liitua ja saatoin alkaa alaluokkien opetuksen taulu ja liitu välineinäni. Pari viikkoa opiskeltiin näin aakkosia. Yläluokkalaisille opetin laskentoa, laatujen muutoksia sekä desimaali- ja murtolukuja. Lapsilla oli kovat opinhalut, mutta koulunkäynti ei ollut säännöllistä. Vanhemmat jättivät koululaisia usein kotitöihin, lapsenpiioiksi tai viljan korjuuseen. Oppiminen oli epätasaista: toiset osasivat jotain, toiset jäivät paljon muista jälkeen. [7]

Vihdoin koulutarvikkeet tulivat ja pian saatiin myös toinen opettaja. Hän kulki tuon saman matkan postinkuljettajan mukana ja poti jalkojaan, niin kuin minäkin tultuani. Hänen nimensä oli Niina Maljonen eli Ninna ja hän kertoi minulle itsestään myös sen, ettei pelännyt mitään. Oli kuulemma "eräitä pappeja jo elämässään kyydinnyt". Koululta naapurimaan rajalle oli vain 200 metriä. Kun seisoin rappusilla aamuisin päästämässä oppilaita sisälle, näin miten naapurin rajavartijat lähtivät tarkastuskierrokselleen piippahatuissaan. Myös Suomen puolella rajasotilaamme tekivät päivittäin tarkastusretkensä. Ennen Ninnan tuloa kun vielä olin yksin pelkäsin kauheasti. Illalla, kylän äänten hiljennyttyä, alkoi Posadan kylästä rajan takaa kantautua mieskuorolaulua järven ylitse. Se kuulosti kyllä kauniilta, aivan kuin luostarin munkit olisivat laulaneet syyspimeässä yössä. Pelkäsin niin, etten uskaltanut sytyttää lamppua enkä edes mennä naapuriin. Ninnan tultua kauhuni onneksi hävisi. [7]

Koulutalon omistajat asuivat samassa pihapiirissä vanhassa rajakarjalaistyylisessä rakennuksessa. Perheen ainoa mieseläjä oli muualta kotoisin ja nimeltään Tammivuori. Naituaan talon vanhimmat tyttären, oli hän muuttanut tänne kotivävyksi. Pariskunnalla oli jo useita lapsia. Talonväkeen kuului myös kaksi nuorempaa tytär Ustjoi ja Injoi sekä vanhaemäntä, joka kuoli myöhemmin samana talvena. Silloin sain tilaisuuden seurata rajakarjalaisia hautajaismenoja. Liikuttava ja unohtumaton kokemus oli kuulla ja nähdä surunilmauksien esittäminen itkuvirsin. Kun vainajaa lähdettiin viemään hautaan, iskettiin astioita rikki talon salpomiin, ehkä pahan karkottamiseksi. [7]

Koulutalossa oli kaksi luokaksi sopivaa huonetta ja pieni, kaksi kertaa kolme metriä, porstuakamari, jossa Ninna ja minä asuimme. Huoneemme oli hirveän kylmä, koska lankkulattian alla ei ollut minkäänlaista eristystä. Nurkassa mahtaili onneksi jykevä uuni, siinä poltimme niin paljon koivuhalkoja, että selvisimme yöt jäätymättä. Päivät meiltä kuluivat luokissa, jotka olivat lämpimiä. Luokassa jouduimme myös valmistamaan ruokamme ja syömään, sillä talon ainoa hella oli siellä. Öisin samassa luokassa nukkuivat talon tyttäret Ustjoi ja Injoi, koska vanhassa asuinrakennuksessa ei ollut tytöille tilaa. Tytöt myös siivosivat ja lämmittivät koulun. Aamulla ennen tuntien alkua tytöt kääräisivät polstarinsa rullalle, sitoivat sen narulla ja nostivat rullan pystyyn eteisen nurkkaan. [7]

Salmin kunnassa, johon Hyrsylä siis yhä vuosina 1923-1924 kuului, olivat raha-asiat ilmeisesti täysin rempallaan. Kuntaa isännöi tuolloin T. F. Koverskoi, joka oli tunnettu niin rajuna viinamäen miehenä, että sai juoppohulluskohtauksiakin. Meille opettajille ei lähetetty syksyn aikana lainkaan palkkaa eikä myöskään koulukeittola saanut rahaa. Näin oli kuulemma tapahtunut ennenkin. Kauppias Kononoff Ignoilasta lainasi meille rahaa ja koulukeittolalle tarvikkeita. Koulun johtokunta oli ihan saamaton: neljään vuoteen ei koulun tilejä oltu tehty. Miten lienee edeltäjäni Pajusen Matti tullut toimeen? Ainakin meille tällainen elämä tuotti vaikeuksia. [7]

Joululoma

Rahattomuus oli myös syynä siihen, etten voinut lähteä joululomaksi kotiin Impilahdelle kuten työtoverini, joka lähti omiensa luo Suistamolle onnellisesti vietettyjen joulujuhlaseremonioiden jälkeen. Jäin yksinäni huoneemme kylmyyteen ja lämmitin päivisin hirveän uuninmöhkäleen tulisenkuumaksi. Elämäni ei kuitenkaan muodostunut mitenkään kurjaksi, vaikka jouluostoksia en rahattomana pystynytkään tekemään. Pelastus tuli rajavartion taholta. Vartiopäällikkönä oli noin kaksi kertaa minun ikäiseni pohjalainen upseeri. Hänen kutsumanaan sain osallistua vartioston joulunviettoon. Olen jo unohtanut tuon isällisen jämerän vanhanpojan nimen, mutta muistan, että hän oli mies, jonka käytös ja suojeleva asenne herättivät minussa luottamuksen. Aikaisemmin olin ajatellut hiukan matalasti miehistä, varsinkin sotilaista, mutta Hyrsylässä vietetyn vuoden jälkeen en pelännyt miehiä yhtä paljon kuin ennen. Vartiopäällikkö oli käytökseltään aito upseeri erämään armoille jäänyttä lapsellista nuorta naista kohtaan, korrekti ja huolehtiva kuin isä tai vanhempi veli. [7]

Sain lainatuksi sukset ja rupesin kuluttamaan aikaani hiihtoladulla. Siellä ei tarvinnut olla yksin, sillä melkein kaikki kynnelle kykenevät liikkuivat talvella suksilla. Hiihtovälineet olivat useimmiten kotitekoiset, mutta niinhän ne olivat kotona Jyrkilässäkin. Isäni osasi tehdä hyviä suksia, katsoi jo kesällä suksikoivut valmiiksi. Mutta eivät hyrsyläläissuksetkaan huonoja olleet. [7]

Joululomalla kävin myös vierailulla noin kuuden kilometrin päässä Lismassa, sahanhoitajan kodissa. Hän oli perheineen kotoisin Keski-Suomesta, Lyytikäisiä. Itse Lyytikäinen oli hyvä laulaja, kodissa taisi olla pianokin. Heidän luonaan tutustuin sahan kassanhoitajaan, joka oli venäläissyntyinen, mutta osasi moitteetonta suomea, toimittuaan keisarivallan aikana venäläistyttämiskoulun opettajana. Näin sitten alkoi venäjän kielen opiskeluni. Aloin käydä kahdesti viikossa Lismassa kielitunneilla, jatkoin opiskelua joululoman jälkeenkin. Useimmite hiihdin, mutta silloin kun kyläläiset lähtivät puotiretkelle samoihin aikoihin, pääsin hevoskyydillä. Luin sinä talvena noin kansakoulukurssin verran venäjän kieltä, mitä taitoa olen myöhemmin yrittänyt ylläpitää. [7]

Joululoma oli kolmen viikon pituinen. Melkein jokaisena päivänä minut haettiin johonkin kylän taloista tai sitten vartiotuvalle gost'iin. Pian olikin loman viimeinen päivä elettävänä. Ensimmäisenä päivänä tammikuuta vuonna 1924 olin täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta, juhlia en pystynyt järjestämään. [7]

Paperisotaa

Olin jälleen kirjoittanut tarkastajalle - tällä kertaa raha-asioista. Hän lienee patistellut Salmin kuntaa, sillä joululoman viimeisenä päivänä ilmestyi Koverskoi Salmista Hyrsylään. Samana päivänä palasi lomaltaan myös työtoverini Ninna, joka toi suuren määrän jouluherkkuja tuliaisiksi. Niitä oli ollut mukavaa maistella, mutta siihen emme saaneet heti tilaisuutta. [7]

Illalla kokoontui kansakoulun johtokunta koululle. Olipa siinä väkeä kerrakseen. Koverskoi oli tullut selvittämään koulun sekavia talousasioita ja tuonut mukanaan osan palkastamme. Pidimme siis johtokunnan kokouksen. Tein siitä pöytäkirjan, jonka tärkein pykälä oli että koulun tilit selvitetään, vuokrat ja laskut maksetaan. Koululaiset saivat viikon lisäloman, ja meidän opettajien oli määrä avustaa Koverskoita asioiden hoitamisessa. [7, 2]

Viitteet:

  • [1] Suistamon ja Sortavalan ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjat.
  • [2] Kooste Reijo Savola.
  • [3] Faina Jyrkilä: Kotikylä Karjalassa. 117 s., Tammi 1992.
  • [4] Anna Harjunen (toim. Helinä Perkkiö): Muistan teidät aina. Oma Suojärvi 1/2001, ss. 17-18.
  • [5] Impilahtelainen 4/2012, s. 18.
  • [6] Anna Harjunen (toim. Helinä Perkkiö): Muistan teidät aina. Oma Suojärvi 2/2001, ss. 16-18.
  • [7] Anna Harjunen (toim. Helinä Perkkiö): Muistan teidät aina. Oma Suojärvi 3/2001, ss. 16-18.

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Karjalan 179. viikkoprofiili (12.05.2019-18.05.2019).

view all

Anna (nuorempi) Harjunen-Ursin's Timeline

1903
January 1, 1903
Sortavalan maalaiskunta, Finland
1923
1923
Age 20
Purovaara
1938
May 2, 1938
2002
May 2, 2002
Age 99
Helsinki, Finland
????
Helsinki, Finland