Charles IX, king of Sweden

public profile

Charles IX, king of Sweden's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Charles

Swedish: Karl, Finnish: Kaarle
Birthdate:
Birthplace: Stockholm Castle, Stockholm, Stockholm County, Uppland, Sweden
Death: October 30, 1611 (61)
Nyköpingshus, Nyköping, Södermanland County, Sweden
Place of Burial: Strängnäs, Södermanland County, Sweden
Immediate Family:

Son of King Gustaf Eriksson Vasa, King of Sweden and Margareta Eriksdotter Leijonhufvud, Queen of Sweden
Husband of Maria, Hertiginna av Södermanland and Christina, Drottning av Sverige
Partner of Karin Nilsdotter
Father of Karl Karlsson Gyllenhielm; Margareta Elisabet, Prinsessa av Sverige; Elisabet Sabina, Prinsessa av Sverige; Ludvig, Prins av Sverige; Katarina of Sweden, Pfalzgräfin von Zweibrücken and 6 others
Brother of John III, king of Sweden; Catherine Vasa; Cecilia Gustavsdotter Vasa, Prinsessa; Prince Magnus Gustafsson Vasa, Prince, Duke of Östergötland; Gustaf, Prins av Sverige and 5 others
Half brother of Erik XIV, King of Sweden and NN

Occupation: King of Sweden 1604-1611, Kung, Regent i Sverige 1599-1603, Kung i Sverige 1604-11, Riksföreståndare 1599-1604 Kung S 1604-1611, Kung 1600-, Begravd i Strängnäs domkyrka, Södermanland, Konung av Sverige 1599-1611, Kung 1604-1611
Managed by: Sveneric Rosell
Last Updated:

About Charles IX, king of Sweden

https://finnholbek.dk/getperson.php?personID=I12292&tree=2

Translated by Google: Duke Karl made three long journeys to Germany and Switzerland during the second half of the 1570s, and the purpose of these trips was to study business, administration and real estate as well as to find a suitable wife.

The aim of the trips is infused and in 1579 he married the Princess Mary of Palatinate, who lived in the years 1561-1586. She gave him six children, of whom only one daughter survived to adulthood.

After Mary's death, Karl married her cousin, the princess Kristina of Holstein-Gottorp, who lived in 1573-1625, and they brought together another three children, Gustav Adolf, Maria Elisabeth and Karl Philip.

Their son Gustav, who became King Gustav II Adolf, lived in the years 1594-1632 and ruled Sweden as King Gustav II Adolf in the years 1611-1632, is that of their children who meant most for our history

ref: https://värnamo.nu/nyheter/svenska-krig-en-generalmonstring-i-skillingaryd-del-3/

Karl IX had the following life surgeon for some time: Here, another document in the same regard from this period would probably be added to Hert Carl's open letter to Jacob Bardskärere uthi Marieholm about the patrons in the village ähre dat Marieholm d 16 March 1588. ref: Jakob Melchersson

https://www.amazon.com/dp/B07HVC1S5Q

Heart's Dear Brothers - Historical Fiction


GEDCOM Source

GEDCOM Source

Ancestry Family Tree http://trees.ancestry.com/pt/AMTCitationRedir.aspx?tid=105394700&pid=8719

About Kaarle IX, Ruotsin kuningas (suomi)

Karl, Ruotsin kuningas Kaarle IX 1599 - 1611, S 4.10.1550 Tukholma, K 30.10.1611 Nyköping. V Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ja Margareeta, valtaneuvos Erik Abrahaminpojan tytär Leijonhufvud-sukua. P1 1579 - Maria Anna S 1561, K 1589, P1 V Pfalzin vaaliruhtinas Ludwig ja Elisabet, Hessenin maakreivin Philippin tytär; P2 1592 - Kristiina S 1573, K 1625, P2 V Schleswig-Holstein-Gottorpin herttua Adolf ja Christine, Hessenin maakreivin Philippin tytär. Lapset: Katarina S 1584, K 1638, P Reinin pfalzkreivi Johan Kasimir; Kristina S 1593, K lapsena; Kustaa (II) Adolf S 1594, K 1632, Ruotsin kuningas; Maria Elisabet 1596, K 1618, P Suomen herttua, Itä-Götanmaan herttua Johan; Karl Filip S 1601, K 1622, Södermanlandin herttua; Karin Nilsintyttären kanssa Karl Karlinpoika Gyllenhielm S 1574, K 1650, valtakunnanamiraali.

Kaarle IX (1550 - 1611) Ruotsin kuningas
Kaarle IX sai taitavan ja häikäilemättömän politiikkansa ansiosta itselleen Ruotsin kruunun, johon hänellä ei Kustaa Vaasan nuorimpana poikana olisi pitänyt olla mitään mahdollisuuksia. Kaarle syrjäytti veljenpoikansa Sigismundin, joka oli myös Puolan kuningas, ja hänen hallituskauttaan leimasikin jatkuva kamppailu Puolaa vastaan. Suomessa Kaarle-herttua muistetaan erityisesti nuijasodasta ja marski Klaus Flemingin vastustajana.

Kustaa Vaasan pojista kolme nousi Ruotsin valtaistuimelle, viimeisenä Kaarle, joka muistutti eniten isäänsä. Kaarle oli veljiään Eerik XIV:tä ja Juhana III:ta suoraviivaisempi, toisinaan jopa häikäilemätön. Osaltaan tämä saattoi johtua hänen nuoruudenkokemuksistaan. Kaarle oli isänsä kuollessa 10-vuotias ja joutui seuraamaan läheltä mieleltään ailahtelevan veljensä Eerikin toimintaa. 18-vuotiaana 1568 Kaarle osallistui Juhanan johtamaan salaliittoon Eerikin syrjäyttämiseksi Ruotsin valtaistuimelta. Kaarlen perusteita ei ole kyetty selvittämään tarkasti, mutta ilmeisesti hän oli havainnut Eerikin ilmiselvän kyvyttömyyden johtaa valtakuntaa. Taustalla lienee kuitenkin ollut myös henkilökohtaista valtapolitiikkaa.
Kustaa Vaasa oli testamentissaan ja siihen liittyvässä lahjakirjassaan määrännyt Kaarlelle herttuakunnan, joka kattoi Värmlannin, suurimman osan Södermanlandin ja Närken maakuntia sekä osia Västmanlandista ja Länsi-Götanmaasta. Vasta Juhanan otettua vallan Eerikiltä Kaarle sai alueen tosiasiallisesti haltuunsa. Palkkioksi osallisuudestaan Juhanan vallankaappaukseen Kaarle sai vielä pieniä lisäalueita ja pääsi koettelemaan hallinnollisia taitojaan. Kaarle menestyi nopeasti herttuakuntansa elinkeinoelämän kehittäjänä. Hän pyrki eurooppalaisen merkantilismin mukaisesti lisäämään vientiä ja etenkin Ruotsissa aikaisemminkin suositun vuoriteollisuuden tuotteita. Kaarle perusti myös uusia kaupunkeja, muun muassa Karlstadin, Mariestadin ja Mariefredin sekä kannusti saksalaisten porvarien ja käsityöläisten muuttoa alueelleen.

Herttuakunnassa virisi 1570-luvulla voimakas uudisasutustoiminta. Monet tulijat olivat suomalaisia, ja herttua tuki heitä lainaamalla siemenviljaa sekä antamalla karjaa voiveroa vastaan. Herttua kannatti erityisesti kaskiviljelystä ja antoi jopa ohjeita viljelymenetelmistä ja kylvön ajoituksesta. Värmlantiin asettuneiden metsäsuomalaisten omassa perinteessä on korostettu Kaarle-herttuan roolia asutustoiminnan tukijana. Perinteinen kuva saa tukea myös lähteistä, joiden mukaan muun muassa talvella 1579 - 1580 monet savolaisperheet jättivät maansa ja talonsa siirtyäkseen Ruotsiin. Juhana III vastusti Kaarlen asutuspolitiikkaa ja antoi toukokuussa 1587 Olavinlinnan linnanpäällikölle Göran Boijelle määräyksen kieltää väkeä jättämästä kotiseutuaan. Asutustoimintaa ei kuitenkaan voitu enää pysäyttää, vaan suomalaisten muutto Närkeen ja Värmlantiin jatkui verrattain vilkkaana 1600-luvun puoliväliin saakka.

Veljiensä tavoin Kaarle oli saanut renessanssiajan prinssille sopivan kasvatuksen, mutta hän oli vanhempia veljiään käytännöllisempi ja vähemmän innostunut taiteista ja musiikista. Kaarle oli kiinnostunut teologiasta, mutta toisin kuin katolisuutta lähentynyt Juhana, hän tunsi vetoa reformoitua kristillisyyttä kohtaan. Uskonnolliset kysymykset olivat valtiollisesti tärkeitä, etenkin 1570-luvulta lähtien, kun Juhana neuvotteli katolisen kirkon kanssa saadakseen Ruotsin kirkon välittävän teologisen näkemyksen kannalle. Juhanan aloittama liturginen uudistustoiminta aiheutti voimakkaan vastareaktion, koska muutosten katsottiin sotivan reformaation periaatteita vastaan ja avaavan katolisuudelle paluumahdollisuuden Ruotsiin. Kritiikkiin oli aihetta, sillä Juhana suhtautui myönteisesti katolisuuteen ja tuki ruotsalaisten ja suomalaisten opiskelua jesuiittojen oppilaitoksissa.

Uskonnollisten näkemyserojen kuumentamassa tilanteessa Kaarle ryhtyi tukemaan Juhanaa vastustaneita pappeja. Hän auttoi maanpakoon joutunutta arkkipiispa Abrahamus Angermannusta ja nimitti Juhanan viralta paneman Linköpingin piispan Martinus Olai Gestriciuksen Nyköpingin kirkkoherraksi. Eräät muutkin antiliturgistit saivat turvapaikan Kaarlen luota. Heihin kuuluivat Saksassa opiskelleet suomalaiset Petrus Melartopaeus ja Matthias Marci, jotka opinnot päätettyään asettuivat Kaarlen herttuakuntaan, Matthias Marci Mariestadin superintendentiksi ja Melartopaeus Strängnäsin kouluun. Suomeen he eivät halunneet palata, sillä Turun hiippakunta tuki Juhanan liturgisia uudistuksia. Kirkkopolitiittiset erimielisyydet heikensivät näin 1570- ja 1580-luvulla uhkaavasti Juhana III:n ja Kaarlen suhteita.

Uskontokysymyksen ohella kiistaa syntyi suhtautumisesta aateliin, joka Juhanan valtaan tultua oli muuttunut maaomistukseen ja ratsupalvelukseen perustuvasta rälssisäädystä perinnölliseksi aatelistoksi. Kaarle ei halunnut sopeutua uudistukseen, minkä vuoksi Juhana hyväksyi Tukholmassa 1582 säännön, jonka mukaan kuninkaan tekemät päätökset olivat sitovia myös herttuakunnassa. Tukholman säännön olivat valmistelleet ylhäisaatelin johtavat edustajat Hogenskild Bielke ja Erik Sparre. Aatelin asemaa koskeva kiista jatkui vuoteen 1587, jolloin Juhana ja Kaarle pääsivät Vadstenassa sovintoratkaisuun: Kaarlen herttuakunnan lahjoitusten ehdot olivat voimassa vain hänen sukunsa hallitusaikana. Veljekset pyrkivät sopuun myös uskontopolitiikassa, mutta turhaan.

Johtava aateli yritti hyödyntää veljesten erimielisyyksiä parantaakseen asemaansa. Kruununprinssi Sigismundin tultua syksyllä 1587 Puolan kuninkaaksi Juhana III alkoi entistä alttiimmin etsiä tukea valtaneuvosaatelilta. Hän antoi Kaarlen mielipidettä kysymättä Kalmarissa päätöksen, jonka mukaan valtakunnan hallinnosta vastaisi kuninkaan poissa ollessa seitsenmiehinen valtakollegio. Kaarle sai asettaa siihen yhden jäsenen, mutta muuten hänen tuli pysyä erossa valtakunnallisesta päätöksenteosta.

Kaarle vastusti jyrkästi Kalmarin päätöstä, jonka hän katsoi vaarantavan Vaasa-suvun aseman valtaistuimella. Pian tilanne kääntyikin hänen edukseen. Kesällä 1589 Sigismund oli saanut tarpeekseen riitaisuuksien repimästä Puolasta ja alkoi valmistella luopumista valtaistuimestaan palatakseen Ruotsiin. Juhana tapasi poikansa Tallinnassa ja oli valmis taipumaan tämän tahtoon, mutta Sigismundia Puolaan ajanut valtaneuvosto asettui vastustamaan päätöstä. Vain Suomen ja Viron käskynhaltija, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Fleming (noin 1535 - 1597) tuki varauksitta Juhanaa ja Sigismundia. Kaarle näki tässä tilaisuutensa ja asettui hänkin veljensä tueksi. Kiitollinen Juhana peruutti Kalmarin säännön. Nopeasti koolle kutsutuilla valtiopäivillä valittiin mahdolliseksi sijaishallitsijaksi vanhin perintöruhtinas eli Kaarle-herttua.

Sijaishallituksen muutos osoittautui erittäin tärkeäksi Juhanan kuoltua marraskuussa 1592. Johtavista aatelisista vain Juhanaa kaikissa käänteissä tukenut Fleming oli säilyttänyt hallitsijansa luottamuksen. Kaarle ei ollut yhtä ihastunut Suomen käskynhaltijaan kuin veljensä, sillä Flemingin mahtiasema oli uhka herttuan poliittisille laskelmille, jotka tähtäsivät irtautumiseen Puolasta. Fleming oli paha kanto kaskessa, sillä hän tuki vankkumatta Sigismundia, koska Suomen aateli piti Puolan ja Ruotsin unionia parhaana tukena Venäjää vastaan. Sota Venäjän kanssa olikin alkanut uudelleen, kun rauhanneuvottelut olivat kariutuneet vuoden 1589 lopulla, ja venäläiset olivat talvella 1590 hyökänneet Viipurin lääniin ja ryhtyneet piirittämään Narvan rajalinnaa Viron itäisimmässä osassa. Juhanan kuollessa oli voimassa välirauha, ja Fleming saattoi käyttää joukkojaan vapaasti.

Melkein heti Juhanan kuoleman jälkeen Kaarle päätti kutsua kirkolliskokouksen koolle Uppsalaan helmikuuksi 1593 estääkseen yritykset palauttaa Ruotsin kirkko katoliseksi. Hän piti tätä vaaraa todellisena, sillä Sigismund oli harras katolilainen ja hänen neuvonantajanaan toimi yksi katolisen reformaation innokkaimmista ajajista, paavillinen nuntius, piispa Germanico Malaspina. Vaikka Kaarle itse oli vain ajoittain Uppsalassa, kokous kumosi Juhanan liturgiset uudistukset ja vahvisti Augsburgin tunnustuksen. Uppsalan päätös sisällytettiin hallitsijanvalaan, joka asetettiin Sigismundin valtaistuimelle nousun pääehdoksi.

Sigismund oli Juhanan kuollessa Puolassa, ja Kaarle toimi Juhanan hyväksymän päätöksen perusteella Ruotsin sijaishallitsijana. Vuonna 1593 valtaneuvosto julisti hänet valtionhoitajaksi, mutta määräsi hänet tekemään päätöksensä yhdessä valtaneuvoston kanssa ja sen kantaa kuunnellen. Kaarle pyrki kaikin tavoin lykkäämään Sigismundin saapumista Ruotsiin. Saatuaan syyskesällä 1593 Puolan parlamentin Sejmin luvan matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi Sigismund määräsi Ruotsin laivaston Danzigiin. Kaarle ei kuitenkaan totellut Sigismundin käskyä, ja kruununperillinen oli joutumassa vaikeaan asemaan. Tällöin Sigismundin tueksi asettui jälleen Klaus Fleming. Hän komensi amiraalina laivaston pääosan, joka Venäjää vastaan käydyn sodan vuoksi oli sijoitettu Suomeen, purjehtimaan Danzigiin. Tukiessaan Sigismundia Fleming ja Suomen aateli joutuivat väistämättä eri leiriin Kaarlen kanssa.

Hallitsijanvalaan vastahakoisesti alistunut Sigismund kruunattiin kuninkaaksi helmikuussa 1594, mutta jo saman vuoden elokuussa hän päätti palata Puolaan. Muodollisesti hallitusvalta kuninkaan poissaollessa jaettiin Kaarlen ja valtaneuvoston kesken. Varmuuden vuoksi Sigismund asetti kuitenkin kannattajiaan keskeisiin virkoihin valvomaan etujaan. Kuninkaan lähdettyä Kaarle ryhtyi jälleen keskittämään valtaa omiin käsiinsä. Söderköpingissä lokakuussa 1595 pidetyt valtiopäivät tekivät herttuan toivoman ratkaisun: Kaarlesta tuli valtionhoitaja ja Sigismundin päätökset saivat Ruotsissa lainvoiman vasta Kaarlen ja valtaneuvoston vahvistamina. Todellinen valta oli siirtynyt Kaarlelle.

Ruotsin aateli taipui Kaarlen tahtoon, mutta Fleming ja Suomen aateli pysyivät uskollisina Sigismundille. Fleming laati marraskuussa 1595 valtiopäivien päätökseen vastineen, jossa hän ilmoitti tunnustavansa vain sen hallitusjärjestelyn, josta kuningas oli Ruotsista 1594 lähtiessään antanut määräyksen. Vaikka Venäjää vastaan käyty sota päättyi Täyssinän rauhaan 1595, Fleming päätti pitää sotaväen pääosan aseissa ja majoitti sen linnaleiriin maaseudulle, myös Pohjanmaalle, jonka piti olla vapautettu tästä rasituksesta. Pääasiassa sisäpoliittisista syistä tehty päätös herätti vastustusta talonpojissa, jotka vaativat linnaleirin purkamista ja armeijan kotiuttamista. Kun Fleming ei ottanut valituksia huomioon, talonpojat kääntyivät Kaarlen puoleen. Hän ei voinut tukea talonpoikia aseellisesti, mutta asettui periaatteessa heidän taakseen ja kehotti heitä ryhtymään itse vastarintaan. Talonpoikien tyytymättömyys linnaleiriä ja muita lisärasituksia kohtaan, mistä oli ollut merkkejä jo aikaisemminkin, johti marraskuussa 1596 nuijasotaan Flemingin ja häntä vastaan kapinoineiden talonpoikien välillä. Fleming kukisti kuitenkin verrattain helposti talonpoikaisjoukot vuosien 1596 - 1597 taisteluissa.

Kaarle oli pyytänyt syksyllä 1596 valtaneuvoston suostumusta sotilaallisiin toimiin Flemingiä vastaan, mutta Kaarlen vallan lisääntymisestä huolestunut valtaneuvosto kieltäytyi. Erittäin merkittävää oli kirkon kääntyminen Kaarlea vastaan, kun virkaansa palautettu arkkipiispa Abrahamus Angermannus yhtyi valtaneuvoston enemmistön näkemykseen ja hylkäsi näin entisen tukijansa. Loukkaantuneena valtaneuvoston vastustuksesta Kaarle ilmoitti marraskuussa 1596 luopuvansa valtionhoitajan tehtävästä, minkä päätöksen Sigismund mielellään vahvisti.

Kaarlen luopuminen jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Vaikka Sigismund oli julistanut Söderköpingin valtiopäivien päätökset laittomiksi, Kaarle kutsui jo helmikuussa 1597 uudet valtiopäivät koolle Arbogaan. Jälleen hän toimi tietoisesti Sigismundia vastaan, sillä kuningas oli nimenomaisesti kieltänyt valtiopäivien koollekutsumisen. Papisto vastusti edelleen Kaarlea, mutta herttua pystyi talonpoikien tuella vahvistamaan Söderköpingin valtiopäivien päätökset. Valtionhoitajaksi palannut Kaarle sai myös valtuudet ryhtyä sotilaallisiin toimiin Flemingiä vastaan. Hän keräsi kesällä sotajoukon, nousi 7.9.1597 maihin Turun pohjoispuolella ja valtasi nopeasti Turun linnan. Klaus Fleming oli ehtinyt kuolla ennen Kaarlen tuloa, joten Kaarle ei voinut enää kostaa vastustajalleen.

Ratkaisevan voiton saatuaan Kaarle kutsui lokakuussa 1597 Turkuun säätykokouksen, jossa hän hyväksytti Söderköpingin ja Arbogan valtiopäivien päätökset. Suomen lopullisesta alistamisesta Kaarlen oli kuitenkin luovuttava, sillä valtansa menetyksestä huolestunut Sigismund oli vuoden lopulla ryhtynyt kokoamaan armeijaa, jonka turvin hän aikoi kukistaa kapinaan nousseen Kaarlen. Herttuan oli nyt pikaisesti palattava Ruotsiin valmistautuakseen ratkaisevaan yhteenottoon Sigismundin kanssa.

Sigismundia tukevat suomalais-virolaiset joukot nousivat 25.7.1598 Arvid Stålarmin johdolla maihin Uplannissa ja viittä päivää myöhemmin Sigismundin itsensä johtamat pääjoukot hyökkäsivät Kalmariin, jonka ne nopeasti valtasivat. Stålarmin ja Sigismundin joukot eivät kuitenkaan päässeet yhtymään, minkä vuoksi yksin taisteluun joutuneet Sigismundin joukot kärsivät Linköpingin lähellä Stånge-joella 25.9. tappion Kaarlen armeijalle. Stålarmin johtamat suomalaiset joutuivat tämän jälkeen vetäytymään Ruotsista. Sigismundin haltuun jäi Stånge-joen taistelun jälkeen vielä muutamia linnoja, mutta käytännössä taistelu oli päättynyt Kaarlen voittoon. Sigismund purjehti Puolaan eikä enää palannut Ruotsiin, vaikka pitikin kiinni oikeudestaan kruunuun. Tammikuussa 1599 Jönköpingiin kutsutut herrainpäivät, aatelin ja papiston muodostamat tynkävaltiopäivät, julistivat Kaarlen valtakunnan hallitsevaksi perintöruhtinaaksi, joskin Sigismundin sukuhaaralle tarjottiin vielä mahdollisuus säilyttää Ruotsin kruunu. Ehtona oli se, että kruununprinssi Wladislaw tuli lähettää Ruotsiin kasvatettavaksi luterilaiseen uskoon - vaatimus, joka oli Sigismundille täysin mahdoton. Kun Sigismund ei taipunut ehtoon, heinäkuussa 1599 Tukholmaan kokoontuneet valtiopäivät julistivat Sigismundin menettäneen valtaistuimensa.

Valta-asemansa varmistettuaan Kaarle ryhtyi selvittämään välejään Sigismundin viimeisten tukijoiden kanssa. Heinäkuussa Kaarle valloitti Ahvenanmaan ja nousi elokuussa maihin Turun itäpuolella. Voitettuaan suomalaiset Marttilassa 28.8.1599 käydyssä taistelussa Kaarlen joukoilla oli tie auki Uudellemaalle ja Hämeeseen. Syyskuussa antautuivat sekä Turun että Viipurin linnat ja suomalaisten vastarinta oli murrettu.

Voittajana Kaarle kosti julmasti suomalaisille vastustajilleen. Kastelholman linnanpäällikkö Salomon Ille ja kuusi muuta vankia mestattiin Turussa. Viipurissa kuolemaan saivat kulkea linnanpäällikkö Arvid Tavast, hänen poikansa Ivar Tavast sekä monet muut Itä-Suomen puolustuksesta vastanneet aateliset, vaikka linnan antautumisehdoissa oli luvattu antaa antautuneet valtiopäivien tuomittaviksi. Verityöt jatkuivat tämän jälkeen Turussa. Mestattujen aatelisten joukossa olivat muun muassa marski Klaus Flemingin 21-vuotias poika Johan ja hänen velipuolensa, Flemingin avioton poika Olof Klaunpoika. Monet pyysivät Kaarlea armahtamaan Johan Flemingin, sillä hänellä ei ollut oikeastaan mitään osaa Kaarlen vastaisessa politiikassa, mutta turhaan. Toiset syytetyistä, kuten Arvid Stålarm ja Axel Kurck, vietiin vangittuina Ruotsiin, ja monet muut pakenivat Kaarlen tieltä Baltiaan tai Puolaan.

Saatuaan Suomen kokonaan haltuunsa ja varmistettuaan sen, ettei Sigismund voisi käyttää sitä tukiasemanaan mahdollisessa yrityksessä palata valtaan, Kaarle ryhtyi tekemään tiliä Ruotsin johtavien ylhäisaatelisten kanssa. Linköpingin valtiopäivillä 1600 Kaarlelle tarjottiin Ruotsin kruunua, mutta hän kieltäytyi siitä ja keskittyi valtansa lujittamiseen. Hän toimi itse syyttäjänä, kun valtiopäivät kävivät oikeutta Erik Sparrea, Ture Bielkeä, Gustaf ja Sten Banéria sekä Suomesta kuljetettuja Stålarmia ja Kurckia vastaan. Heidät kaikki tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan, mutta Stålarm ja Kurck armahdettiin mestauspaikalla. Kovat otteet murskasivat Kaarlen vastaisen aatelisopposition Ruotsissa, etenkin kun hän samaan aikaan tarjosi armahdusta niille epäilyksenalaisiksi joutuneille aatelisille, jotka sanoutuivat irti aikaisemmasta politiikastaan ja vannoivat hänelle uskollisuutta.

Kaikki eivät Kaarlen vakuutuksista huolimatta uskaltaneet palata Ruotsiin. Emigranttien keskuudessa Kaarlea kohtaan tunnetusta vihasta kertoo esimerkiksi 1615 painettu propagandakirjoitus Hertigh Carls Slaktarebenck, jossa kuvataan Kaarlen verisiä toimia Sigismundin kannattajia kohtaan. Sen levittäminen tai hallussapito olisi saattanut johtaa mestauspölkylle, mutta siitä huolimatta sitä on käsinkirjoitettuina kopioina säilynyt muutamissa Suomenkin kartanokirjastoissa. Kaarlen kannalta myönteisemmän kuvan tapahtumista antaa Klaus Hermaninpoika Flemingin Rostockissa 1603 maanpaossa julkaisema Res in Finnia, jossa hän tarkasteli Ruotsin tapahtumia 1592 - 1599. Se on kirjoitettu neutraaliin, Kaarlen toimia ymmärtävään sävyyn sen takia, että Fleming toivoi kirjoituksen avulla saavansa luvan palata maanpaosta kotimaahan. Tämä toteutuikin, vaikka kesti vielä vuosia ennen kuin Kaarlen epäluulot Flemingiä kohtaan lopullisesti hälvenivät. Monia muita maanpakoon lähteneitä ruotsalaisia ja suomalaisia kohtaan Kaarle pysyi kuitenkin tiukkana todeten, ettei heille ollut tarjolla muuta kuin luotia ja ruutia.

Kaarlen ja Sigismundin valtataistelua on käsitelty paljon sekä suomalaisessa että ruotsalaisessa historiantutkimuksessa. Näkemykset ja tulkinnat taistelun syistä ja oikeutuksesta ovat olleet varsin erilaisia. Ruotsissa Kaarle on pääsääntöisesti nähty luterilaisuuden puolustajana ja Ruotsin valtakunnan pelastajana Puolan käsistä. Suomalaisten asettuminen Sigismundin puolelle on tulkittu kapinoinniksi valtakunnan etua ja yhtenäisyyttä vastaan.

Suomalaisessa tutkimuksessa näkökulma on ollut jokseenkin päinvastainen. Siinä on korostettu suomalaisten uskollisuutta laillista hallitsijaa kohtaan sekä reaalipoliittista ajattelua, joka rakentui näkemykseen Puolan ja Ruotsin personaaliunionin Venäjää vastaan antamasta turvasta. Tästä näkökulmasta arvioituna Kaarlen toimintaa on vuorostaan pidetty kapinallisena, ja on viitattu hänen toistuvaan piittaamattomuuteensa Sigismundin nimenomaisista määräyksistä. Tätä näkemystä on tukenut se, että Kaarlella oli Ruotsissakin paljon vastustajia paitsi aatelin myös kirkon piirissä.

Oma sivujuonteensa on ollut nuijasotaan kohdistunut tutkimus, jonka aloittajana voidaan pitää Yrjö Sakari Koskisen (aateloituna Georg Zacharias Yrjö-Koskinen) 1857 ja 1859 ilmestynyttä kaksiosaista teosta Nuijasota, sen syyt ja tapaukset, joka julkaistiin uutena laajennettuna laitoksena 1877. Vilkasta keskustelua ovat myöhemmin herättäneet etenkin Pentti Renvallin ja Heikki Ylikankaan nuijasotaa ja Juhanan kuoleman jälkeistä aikaa käsittelevät tutkimukset.

Dynastinen taistelu Puolaa ja Sigismundia vastaan hallitsi Kaarlen ulkopolitiikkaa senkin jälkeen, kun hän oli saanut Ruotsin ja Suomen käsiinsä. Baltiassa 1600 - 1601 käydyissä taisteluissa, joita johtivat pääasiassa Virossa olleet suomalaissukuiset sotapäälliköt, Kaarlen onnistui saada haltuunsa alue, joka kattoi suunnilleen nykyisen Viron, mutta ulottui lounaassa etäämmälle, lähes Riikaan saakka. Seuraavina vuosina sotaonni kääntyi puolalaisten eduksi ja ruotsalaiset menettivät lähes kaikki valtaamansa alueet. Kaarlen itsensä astuminen sotatoimien johtoon ei sekään tuonut toivottua tulosta, vaan hän kärsi 1605 musertavan tappion Kirkholman taistelussa ja onnistui vain vaivoin säilyttämään henkensä päästyään pakenemaan Baltian aateliin kuuluneen Henrik Wreden luovuttamalla hevosella. Kirkholma oli käännekohta Baltiasta käydyssä taistelussa, vaikka sotatoimet jatkuivatkin laantuneina 1611 solmittuun aselepoon saakka.

Jo ennen Baltian retkeään Kaarle oli astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elokuussa 1603 hän päätti ottaa käyttöön hänelle jo aikaisemmin tarjotun kuninkaan arvon, ja Norrköpingiin kutsutut valtiopäivät hyväksyivät 1604 lopullisesti uuden perintösopimuksen, joka siirsi Ruotsin kruunun Kaarlen sukuhaaraan. Kaarlen kruunajaiset järjestettiin kuitenkin vasta 18.8.1607.

Kaarle IX:n aikaa Ruotsin hallitsijana leimasi taistelu valtakunnan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kirkholman tappion Kaarle vieritti häntä vastaan vehkeilleiden aatelisten ja Sigismundin salakannattajien syyksi. Örebrossa 1606 pidetyille valtiopäiville Kaarle kutsui kuultaviksi epäluulojensa kohteiksi joutuneita suomalaisiakin aatelisia ja kirkonmiehiä. Valtiopäivillä käytiin oikeutta myös kuninkaallisessa kansliassa palvellutta suomalaista Petrus Erici Petrosaa vastaan. Petrosa oli opiskellut jesuiittojen oppilaitoksissa, mutta saanut anteeksiannon vannottuaan uskollisuutta Kaarlelle. Hänellä oli kuitenkin ollut salayhteyksiä Sigismundin kannattajiin, minkä lisäksi hän kuulusteluissa oli tunnustautunut katolilaiseksi. Petrosa mestattiin valtiopäivien aikana. Turun piispa Ericus Erici Sorolainen oli yksi muista epäillyistä, sillä hänen poikansa oli kääntynyt katolisuuteen. Piispa pidätettiin kahdeksi vuodeksi virkatehtävistään, mutta muuten suomalaiset välttyivät Örebrossa vakavammilta seuraamuksilta.

Baltian tilanteen rauhoittuminen ei lopettanut Ruotsin ja Puolan taistelua, vaan se siirtyi vain uudelle alueelle, poliittisen sekasorron valtaan joutuneelle Venäjälle. Rurikin hallitsijasuvun sammuttua tsaari Feodorin kuolemaan 1598 Venäjän valtaistuimelle oli noussut hänen lankonsa Boris Godunov. Puola ryhtyi kuitenkin tukemaan valtaistuinta tavoitellutta henkilöä, joka väitti olevansa edesmenneen tsaari Feodorin veli Dimitri. Kaarle IX tarjosi Boris Godunoville tukea Puolan kannattamaa vale-Dimitriä vastaan ja vaati samalla Venäjää vahvistamaan Täyssinän 1595 rauhansopimuksen.

Boris Godunovin kuoltua 1605 Venäjän tilanne muuttui yhä sekasortoisemmaksi, sillä puolalaiset hyökkäsivät maahan. Ruotsi ryhtyi tukemaan Puolaa vastaan taisteluun ryhtynyttä pajari Vasili Shuiskia ja lähetti Venäjälle Jacob De la Gardien johdolla 10 000-miehisen sotajoukon. De la Gardien joukot löivät puolalaiset ja asettuivat Moskovaan 1610. Ruotsi ja Venäjä joutuivat pian vastakkain, ja sota päättyi vasta Stolbovan rauhaan 1617. Ennen kuolemaansa Kaarle joutui sotaan myös tanskalaisia vastaan, jotka valtasivat 1611 nopeasti Kalmarin linnan. Kaarlen kuollessa Nyköpingissä lokakuussa 1611 Ruotsi oli näin kahden rintaman sodassa.

Venäjän heikkouden vuoksi Kaarlea kiinnosti myös valtakunnan laajentaminen pohjoiseen, Jäämerelle. Lappia olivat vanhastaan verottaneet niin tanskalaiset, ruotsalaiset kuin venäläisetkin ilman vahvistettuja valtiollisia rajoja. Kaarle katsoi Täyssinän rauhansopimuksen antavan Ruotsille oikeuden Varangin vuonosta länteen, koska Venäjä oli tunnustanut Ruotsin itärajan ulottuvan pohjoisessa Jäämereen saakka. Tanska ei tietenkään myöntänyt Venäjän ja Ruotsin välistä rauhansopimusta, vaan piti kiinni vanhoista oikeuksistaan. Kaarle lähetti useita retkikuntia Lappiin kartoittamaan ja tutkimaan aluetta. Merkittävin oli kamarijunkkari Hieronymus von Birckholtzin, suomalaisen Sigfridus Aronus Forsiuksen ja ylioppilas Daniel Hjortin retki 1601 - 1602, jolloin he tekivät poliittisia selvityksiä Lapin alueesta sekä suorittivat maantieteellisiä ja astronomisia tutkimuksia. Kaarle pyrki 1609 - 1611 saamaan Lapin asevoimin haltuunsa, ja pohjalaiset suksimiehet ryöstivät kevättalvella 1611 Solovetskin luostarin. Valtausyritykset eivät kuitenkaan johtaneet pysyviin tuloksiin, eikä Kustaa II Adolf ollut yhtä kiinnostunut Jäämeren politiikasta kuin isänsä.

Runsaan vuosikymmenen mittaisella hallituskaudellaan, jos sen alkuna pidetään Sigismundin julistamista valtaistuimensa menettäneeksi, Kaarlen onnistui sotilaallisista ponnistuksistaan huolimatta käynnistää merkittäviä hallinnollisia ja taloudellisia uudistushankkeita. Itämeren kaupan kehittämiseksi hän perusti muun muassa 1605 Oulun ja 1606 Vaasan kaupungit. Kaarle pyrki myös lisäämään Ruotsin länsirannikon kauppaa, jotta maalla olisi ollut vapaa kauppareitti ohi Tanskan salmien. Tätä tavoitetta tuki Götan kanavan rakennustöiden aloittaminen.

Kaarlen talouspolitiikka noudatti eurooppalaista ajattelumallia, samoin hänen pyrkimyksensä Ruotsin hallinnon kehittämiseen. Kaarle seurasi tarkoin yhteiskunnallista, taloudellista ja henkistä kehitystä ja pyrki soveltamaan hyväksi havaitsemiaan periaatteita omassa valtakunnassaan. Eurooppalaisten talonpoikaiskapinoiden varoittamana hän pyrki pitämään yllä hyviä suhteita talonpoikaissäätyyn ja onnistuikin tässä tavoitteessa. Jo nuijasodan aikana Kaarle oli tukenut talonpoikien vaatimuksia ja saavutti puhetaidollaan hyvän kuninkaan jälkimaineen. Todellisuus oli kuitenkin huomattavasti karumpi, etenkin Suomessa. Jatkuvat sotatoimet heikensivät talonpoikien asemaa, samoin kova verotus. Viljantuotantoa pystyttiin lisäämään Etelä-Pohjanmaalla, mutta ei muualla Suomessa. Talouselämä menestyi paremmin emämaassa kuin valtakunnan itäisessä osassa.

Ruotsin hallinnon kehittämisessä Kaarlen vahvana tukena oli kuninkaallinen kanslia, joka hänen aikanaan sai aikaisempaa huomattavasti keskeisemmän aseman. Sen vahva mies oli kuninkaallinen sihteeri Nils Chesnecopherus, joka monien muiden virkamiesten tavoin oli aateliton. Suosimalla aatelittomia tai alhaisaateliin kuuluvia virkamiehiä Kaarle pyrki korostamaan omaa asemaansa valtion johdossa. Ylhäisaatelin ja valtaneuvoston pyrkimykset hallinnon kehittämiseksi olivat muuten pitkälti samansuuntaisia, erona oli vain pyrkimys vahvistaa aatelin asemaa, mikä toteutuikin heti Kaarlen kuoleman jälkeen.

Sen paremmin Kaarle kuin ylhäisaatelikaan eivät halunneet lisätä muiden säätyjen painoarvoa. Tämä tuli selvästi näkyviin Kaarlen kaksijakoisessa suhtautumisessa kirkkoon. Toisaalta hän tuki sen tavoitteita taistelussa Juhanan liturgiaa ja katolisoimispyrkimyksiä vastaan, toisaalta hän piti tiukasti kiinni omista teologisista periaatteistaan, jotka eivät olleet yhtenevät vallitsevan luterilaisen näkemyksen kanssa. Kaarlen teologiset painotukset näkyivät erityisesti lainsäädännön kehityksessä. Hänen aikanaan Ruotsissa vakiintui raamatullinen ja fundamentalistinen oikeusajattelu, jonka mukaan ankara vanhatestamentillinen oikeus, Mooseksen laki, velvoitti kristillisiä valtioita. Tämä periaate ankaroitti rangaistuskäytäntöä ja ulotti kuolemantuomion moniin rikoksiin, joista aikaisemmin oli selvinnyt sakoilla. Tuomioistuimissa saatettiin viitata suoraan Vanhaan testamenttiin.

Kaarle oli kiinnostunut kirjoista ja oppineisuudesta ja pyrki kehittämään Uppsalan yliopiston ja maan koululaitoksen toimintaa. Kesällä 1602 hän asetti raamatunkäännöskomitean, jonka tuli saattaa loppuun Mikael Agricolan aloittama suomalaisen Raamatun käännöstyö. Jatkuvien sotien ja levottomuuksien rasittama valtiontalous esti kuitenkin hyvien hankkeiden tehokkaan tukemisen, ja sekä koulu- ja opetuslaitoksen kehittäminen että raamatunkäännöstyö jäivät keskeneräisiksi. Kaarlen aloitteet kantoivat kuitenkin hedelmää seuraavilla vuosikymmenillä, joiden aikana Ruotsin hallintoa, kirkkoa, talouselämää ja opetuslaitosta kehitettiin pitkälti niiden suuntaviivojen mukaisesti, joita hän oli hallituskaudellaan linjannut.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Calendaria Caroli IX. Stockholm 1903; Konung Carl den IX:des rim-chrönika, samt konung Gustaf Adolphs påbegynte chrönika, egenhändigt af högbemälte konungar författade. Stockholm 1759. J. E. Almqvist, Karl IX och den mosaiska rätten // Lychnos 1942; E. Anthoni, Till avvecklingen av konflikten mellan hertig Carl och Finland I. 1935; E. Anthoni, Konflikten mellan hertig Carl och Finland : avvecklingen och försoningen. 1937; O. Garstein, Rome and the Counter-Reformation in Scandinavia I - IV. Oslo, Leiden 1963 - 1992; Å. Hermansson, Karl IX och ständerna : tronfrågan och författningsutveckling i Sverige 1598 - 1611. Stockholm 1962; A. Jonsson, Hertig Karl och Sigismund 1597 - 1598. Göteborg 1906; H. Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia VII : Suomen historia 1523 - 1617. 1960; P. Renvall, Klaus Fleming und der finnische Adel in den Anfangsphasen der Krise der neunziger Jahre des 16. Jahrhunderts. 1939; H. Sommarström, Finland under striderna mellan Sigismund och hertig Karl I. Stockholm 1935; I. Svalenius, Rikskansliet i Sverige 1560 - 1592. Stockholm 1991; M. Takala, Lex Dei - Lex politica Dei : Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. 1993; K. Tarkiainen, Finnarnas historia i Sverige 1. 1990; W. Tawaststjerna, Kaarle IX:n ja Sigismundin taistelu Viron ja Liivinmaan omistamisesta. 1935; H. Ylikangas, Nuijasota. 1996.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: J. Munsterhjelm. 1924, Vaasa.
AUKTORITEETTITUNNISTEET. VIAF: 61693133
Kirjoittaja(t): Jussi Nuorteva
Julkaistu 23.6.2000
Nuorteva, Jussi: Kaarle IX. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 29.4.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000312
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/312

About Karl IX, Konung av Sverige (Svenska)

https://finnholbek.dk/getperson.php?personID=I12292&tree=2

Hertig Karl företog tre långa resor till Tyskland och Schweiz under andra hälften av 1570-talet och syftet med dessa resor var att studera näringsliv, administration och furstligt leverne samt att finna sig en lämplig hustru.

Målet för resorna infriades och år 1579 gifte han sig med prinsessan Maria av Pfalz, som levde under åren 1561-1586. Hon födde honom sex barn, varav endast en dotter överlevde till vuxen ålder.

Efter Marias död gifte Karl om sig med hennes kusin, prinsessan Kristina av Holstein-Gottorp, som levde under åren 1573-1625, och de fick tillsammans ytterligare tre barn, Gustav Adolf, Maria Elisabeth och Karl Philip.

Deras son Gustav, som blev kung Gustav den II Adolf, levde under åren 1594-1632 och regerade Sverige som kung Gustav II Adolf under åren 1611–1632, är den av deras barn som betytt mest för vår historia

https://värnamo.nu/nyheter/svenska-krig-en-generalmonstring-i-skillingaryd-del-3/

Karl IX hade följande livkirurg under en tid : Här torde ock förtjena anföras ett annat dokument i samma afseende från denna period nemligen Hert Carls öppna bref för Jacob Bardskärere uthi Marieholm om the lappare på bygden ähre dat Marieholm d 16 Mars 1588. Se Jakob Melchersson

view all 17

Charles IX, king of Sweden's Timeline

1550
October 4, 1550
Stockholm, Stockholm County, Uppland, Sweden
1560
1560
Age 9
Sweden - Duke of Sodermanland, Nerke, Vermland
1574
March 4, 1574
Nyköping, Södermanlands län, Sverige
1580
September 24, 1580
Sverige
1582
March 12, 1582
Sverige
1583
March 17, 1583
Heidelberg, Baden-Württemberg, Tyskland
1584
November 10, 1584
Nyköping, Södermanlands län, Sverige
1587
June 12, 1587
Sverige
1588
December 18, 1588
Sverige