Aino Kallas

Kirjailija, Helsinki. Aiemmin: Tallinna, Viro; Lontoo, Iso-Britannia; Helsinki; Tartto, Viro; Pietari, Venäjä.

Syntyisin: Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta.

Autor. Helsingi. Varem: Tallinn; London, Suurbritannia; Helsingi, Soome; Tartu; Peterburi, Venemaa.

Sündis: Kiiskilä, Viiburi kihelkond, Soome.

"Aino Suonio"

Syntymä / Sünd / Birth / Рождение:

Helsingin ruotsalais-suomalainen evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1878:
Helsinki Swedish-Finnish Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1878:
Хельсинки шведско-финский лютеранский приход, рождений 1878 г.:

Aino Julia Maria döpt af K. J. Nordlund. Födelsedagen: 2. Döpelsedagen: 15/9. Fldr: Universitetslektoren Julius Krohn mhu Minna Lindroos 37 x /4 - 78/ Fddr: Herr LeopoldKrohn mhu Julia, Herr Gustaf Schriek mhu Emelie, Lektor Berndt Godenhjelm mhu Ida, Fröken Ottilia Stenbäck, Mag. Paul Kajander.

Helsinki > syntyneet, 1856-1884 > 1488: MKO1-40 [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=874...]

Avioliitto / Abielu / Marriage / Брак:

Aino Krohn ja Oskar Kallas avioituivat saksalaisessa kirkossa Helsingissä 06.08.1900.

Aino Krohn ja Oskar Kallas abiellusid Helsingi saksa kirikus 06.08.1900.

Kuolema / Surm / Death / Смерт:

Aino Kallas kuoli Helsingissä 09.11.1956.

Aino Kallas suri Helsingis 09.11.1956.

Elämäkerta / Biograafia / Biography / Биография:

FIN

Suomalais-virolaisen Aino Kallaksen poikkeuksellisen laaja tuotanto ulottuu kuudelle vuosikymmenelle, ja siihen kuuluu lähes kaikkia kirjallisuuden lajeja: novelleja, romaaneja, näytelmiä, runoja, esseitä sekä vihdoin muistelmia ja päiväkirjoja. Pääosa hänen tuotannostaan liittyy Viron historiaan ja mytologiaan. Diplomaatin puolisona Euroopan pääkaupungeissa liikkunut, kauneudestaan kuuluisa Kallas julkaisi myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostavan sarjan Päiväkirjoja. [1, 2]

Aiheidensa ja asuinpaikkojensa nojalla Aino Kallas oli kansainvälisimpiä suomalaisia kirjailijoita. Hän asui tuotteliaimman kautensa Virossa ja Englannissa, minkä lisäksi hänen asuinpaikkanaan oli lyhyen ajan Pietari ja toisen maailmansodan jälkeen Tukholma. Kallaksen teoksia käännettiin viroksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja italiaksi. Aiheidensa ja kontaktiensa puolesta hän oli kahden maan kirjailija, Suomen ja Viron, ja aikanaan 1920-luvulla hän oli hyvin tunnettu Englannin kirjallisissa piireissä. [1, 2] Aino Kallas oli suomalaisen kertomataiteen täysiverisin taiteilija. [3, 2]

Sukutausta

Myös Aino Kallaksen sukutausta oli poikkeuksellinen. Hänen isänsä oli merkittävä kansanrunouden tutkija Julius Krohn, runoilijana tunnettu Suonio, ja hänen äitinsä oli Maria Vilhelmina o.s. Lindroos. [1, 2, 4]. Hänen kaksi sisartaan, Aune ja Helmi, olivat kirjailijoita, ja hänen veljistään Kaarle oli kansainvälisesti tunnettu folkloristi, Ilmari säveltäjä ja musiikin tutkija. Itse hän aina korosti liittymistään Krohn-sukuun ja näki sen erityispiirteinä kansainvälisyyden, liikkuvuuden ja sopeutumisen monenlaisiin oloihin, monipuolisen kielitaidon ja taiteellisen lahjakkuuden. Kallaksen tuotannossa on erilaisia muunnelmia isän hukkumiskuolemasta 1888 aina varhaisista novelleista omaelämäkerralliseen romaaniin Katinka Rabe; sen tapahtumapaikkana oli isän vanhempien Kiiskilän kartano Viipurinlahden länsirannalla. [1, 2]

Ainon lapsuusvuodet kuluivat pääasiassa Helsingissä, missä Aino kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua (1894). Kesät hän kuitenkin vietti perheen kanssa Kiiskilän sukukartanossa Viipurinlahden rannalla. Muistoja tästä ajasta Kallas kuvasi teoksessaan Katinka Rabe. Aino kirjoitti jo nuorena runoja ja novelleja, jotka kuvasivat romanttista rakkautta. Hän julkaisi kolme kokoelmaa, Lauluja ja balladeja (1897), Kuloa ja kevättä (1899) ja Kirsti. [5, 2]

Perhe

Aino Kallas korosti isänsä perintöä käyttämällä kahdessa ensimmäisessä teoksessaan kirjailijanimeä Aino Suonio. Puolisonsa, tunnetun virolaisen tiedemiehen ja kulttuurivaikuttajan Oskar Kallaksen hän oli tavannut ohimennen jo nuorena tyttönä tämän stipendiaattiaikana Suomessa, mutta 1899 hänen elämänsä kääntyi uuteen suuntaan, kihlaukseen ja sitten avioliittoon Kallaksen kanssa. [1, 2] Silloisen lain mukaan Aino menetti Suomen kansalaisuuden avioliiton myötä. [6, 2] Ensimmäinen lapsi Virve syntyi 28.5.1901, samana päivänä, jolloin Oskar Kallas väitteli Helsingissä tohtoriksi tutkimuksellaan Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie (Kertauslaulut virolaisessa kansanrunoudessa). Sittemmin perhe karttui vielä kolmella lapsella. Vanhempiensa jälkeen eli vain nuorin, Englantiin jäänyt ja siellä BBC:ssä työskennellyt Hillar, joka muutti sittemmin Suomeen ja kuoli Helsingissä. [1, 2]

Tartto

Kallakset muuttivat Tarttoon 1903 asuttuaan sitä ennen kolme vuotta Pietarissa, jossa Oskar toimi opettajana. [1, 6, 2] Oskar toimi Postimeehen toimittajana ja opettajana. [6, 2] Aino Kallaksen merkittävin kirjailijakausi alkoi hänen Viroon muuttonsa jälkeen. [7, 2] Virolainen ympäristö oli Aino Kallakselle tärkeä kahdellakin tavalla. Kesällä 1903 hän tapasi Saarenmaalla Kaarman lukkarilassa miehensä enon, jonka kertomat tapaukset herättivät hänet sosiaalisesti ja historiallisesti. Carl Allas avasi nuoren kuulijansa silmät Viron yhteiskunnallisille epäkohdille ja puolifeodaalisille oloille, saksalaisten kartanonherrojen itsevaltaisuudelle ja suoranaiselle sorrolle työorjuuden aikoina, vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Näistä tarinoista saivat aiheensa Aino Kallaksen ensimmäiset merkittävät teokset, novellikokoelmat Meren takaa (I–II, 1904–1905) sekä venäläistämisajan ongelmia kuvaava kehitysromaani Ants Raudjalg (1907). Niiden sävyä ja kertomistapaa voisi nimittää indignaatiorealismiksi, lähes Minna Canthin hengessä. [1, 2] Ryhtyessään käsittelemään virolaisia aiheita on Aino Kallas nähtävästi ollut selvillä rajoittuneisuuksistaan outojen olojen tuntemisessa. Ehkäpä hän juuri siitä syystä on keskittänytkin kuvauksensa kummassakin ensimmäisessä virolaisessa novellikokoelmassaan (Meren takaa I-II) vain Saarenmaan alueelle, jossa hän on kesäisin asunut. [8, 2] Ants Raudjalg -romaani oli erikoisen mielenkiintoinen ja taiteellinen saavutus. Kuvattu Ants oli soisen seudun kasvatti, valtiollisen ja henkisen ahdistuksen tympeyttämä, voimaton kaiken arvostelija. [9, 2]

Viron luonto, sen matala, karu, autio maisema, maan synkkä historia, sen kansanrunojen rikkaudet, vetosivat Ainoon ennen tuntemattomalla tavalla. Hän sanoi itse Viron saaristosta: "On jotakin näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten erityisessä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu." [7, 2]

Aino Kallas on kerran, runokokoelmassa Suljettu puutarha (1915) antanut tuolle maisemaelämykselle lyyrillisen muodon, joka osoittaa, että siihen sisältyy jotakin tavallista syvempää, persoonallisempaa [10, 2]:

Suojärvi Liivinmaalla
Heinärannat, heterannat,
tuuli kylmää kaislaa tuuti,
huojui nevan nälkäkoivut,
pääni päällä kuovit huuti.
Soitten silmä, umpijärvi!
Suru väijyy alla lumpeen,
murehtivat mustat vedet,
rämeet saartaa järven umpeen.
Kivenkova murhe, jolle
itkun iloa ei suoda,
silmä, täynnä kyyneleitä,
joista yksikään ei vuoda. [10, 2]

Noor-Eesti

Aino Kallakselle selvisi kuitenkin melko pian, ettei yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen ollut hänen keskeistä aluettaan. Hänen toiseksi virolaiseksi herättäjäkseen koitui kirjailijaryhmä Noor-Eesti, jonka aktiivinen jäsen hänestä tuli. Se korosti virolaisuuden ja kansallisen kulttuurin kehittämisen merkitystä, mutta halusi samalla avata yhteydet muuhun Eurooppaan, erityisesti sen taiteellisiin virtauksiin. Johtotähtenä oli ranskalainen symbolismi, joka pyrki hienostamaan kieltä musikaaliseen suuntaan, kehittämään sen vivahteita ja suoran realistisen kuvauksen asemesta näkemään elämän ja luonnon ilmiöissä vertauskuvallisia, sisäiseen elämään viittaavia piirteitä ja merkityksiä. Ryhmän kärkihahmoja olivat Suomessa opiskellut ja pitkään toiminut runoilija Gustav Suits, Suomeen niin ikään kiinteät suhteet rakentanut ja Helsingissä vuosikausia asunut Friedebert Tuglas sekä runoilija, sittemmin Helsingin yliopiston viron kielen lehtori Villem Grünthal-Ridala ja tunnettu kielenuudistaja Johannes Aavik, hekin Helsingin yliopiston kasvatteja. Aino Kallaksen oman erikoislaadun tajuaminen ja syveneminen näkyy novellikokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki (1913), jonka laajin novelli Lasnamäen valkea laiva kuuluu jatkuvasti tekijänsä muistettavimpiin saavutuksiin. [1, 2]

Kallaksen lyriikassa näkyvät symbolismin merkit selvästi kokoelmassa Suljettu puutarha (1915), joka sai kumppanikseen Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan elämäkerran Tähdenlento (1915). Se oli samalla Aino Kallakselle eräänlainen haaste: häntä kannusti halu esittää, millaisiin saavutuksiin naisrunoilija voi pystyä lahjakkuutensa ja intonsa turvin epäsuotuisissa oloissa ja monenlaisista vastuksista huolimatta. Ensimmäisen maailmansodan aattovuosina Aino Kallas alkoi kokea asemansa yhä problemaattisemmaksi. Häntä oli Tarton alkuaikoina kiinnostanut psykiatri ja kriitikko Juhan Luiga, joka pysytteli varovasti henkevän ystävän roolissa. [1, 2]

Aino Kallas kirjoitti suomeksi säilyttääkseen suomenkielensä mahdollisimman puhtaana, vaikka hallitsikin vironkieltä täydellisesti, lukuunottamatta joitain sanomalehtiarvosteluja ja pikku pätkiä virolaisiin aikakauslehtiin. [11, 2]

Janis Rozentāls ja Eino Leino

Matkat ulkomaille ja Suomeen pitenivät, ja 1916 Aino Kallas suunnitteli omaa "vapaavuottaan" kirjallisen työn merkeissä etäämpänä perheestään. Suomeen saavuttuaan hän tutustui ja ihastui latvialaiseen maalariin Janis Rozentālsiin, joka asui suomalaisen vaimonsa kanssa Helsingin Kulosaaressa. Aino Kallaksen puolelta ihastuminen oli enemmän henkistä ja vähemmän fyysistä kuin naistenmiehenä tunnetun taiteilijan puolelta. Rozentālsin äkillinen kuolema vuoden 1916 lopulla järkytti kirjailijaa ja aktualisoi kohtalokkaalla tavalla hänen tuotannossaan esiintyvän vastakohtaparin: rakkauden ja kuoleman. [1, 2]

Samoihin aikoihin Aino Kallas kohtasi Eino Leinon, jonka hän oli kirjailijapiireissä tavannut jo vuosia aikaisemmin. Aino Kallas oli haaveillut päiväkirjassaan innoittajan roolista – la femme inspiratrice – ja nyt hän sai käytännössä kokea tuon kuvitellun osan. Eino Leinon elämä ja kirjailijanura olivat jo laskukautensa alussa, mutta hän säilyi silti pitkään luovana, säteilevänä persoonallisuutena, joka vaikutti Aino Kallakseen voimakkaammin kuin kukaan hänen ennen tuntemansa mies. [1, 2] Leino osasi vastata kaunopuheisesti Ainon kaipuuseen; suhde oli palavimmillaan Leinon kirjeissä. Tapaamiset sen sijaan olivat Ainolle usein pettymys, kun rakastettu puhui loukkaavasti tai oli humalassa – tai molempia. [6, 2] Päiväkirjoihinsa Aino Kallas on sisällyttänyt myrskykautensa tärkeimmät vaiheet, samoin kuin Eino Leinon kirjeet. Hänen avioliittonsa säröili, mutta ei kuitenkaan hajonnut; hän ei kyennyt jättämään perhettään eikä ottamaan ratkaisevaa askelta Eino Leinon rakastajattareksi. Hänen tuotantoonsa Leinon-aika jätti pysyvät jäljet: kaikkien hänen 1920-luvun teostensa keskeisenä teemana on luvaton rakkaus, johon päähenkilöt heittäytyvät ja maksavat sen elämänsä hinnalla. [1, 2]

Viron lähetystö

Kun Oskar Kallaksesta 1918 tuli vasta itsenäistyneen Viron Helsingin-asiainhoitaja, sittemmin lähettiläs, Aino Kallaksen asema muuttui perusteellisesti. Odottamaton mullistus merkitsi ei vain etääntymistä vähitellen rappeutuvasta Eino Leinosta, vaan myös nousua yhteiskunnallisesti näkyvään asemaan entisessä kotimaassa. Tuotannossaan Aino Kallas pääsi uuden vaiheen alkuun esseekokoelmassa Nuori Viro (1918) ja romaanissaan Katinka Rabe (1920) sekä tasokkaassa novellikokoelmassa Vieras veri (1921). [1, 2]

Lontoon lähetystö

Vielä suurempaa elämänmuutosta merkitsi Oskar Kallaksen nimitys Viron Lontoon-lähettilääksi, missä tehtävässä hän oli kaksitoista vuotta 1922–1934. Aino Kallas koki Englantiin siirtymisen vapautuksena, nousuna elämänsä huipulle. Viron lähetystö sijaitsi South Kensingtonissa, korkeassa talossa osoitteessa Queen's Gate 167 [12, 1, 2]. Aino Kallas oppi nopeasti englantia, jota hän oli jonkin verran lukenut koulussa, ja pääsi pian jäseneksi moniin klubeihin ja yhdistyksiin, joista hänellä oli suurta apua niin diplomatian kuin kirjallisuuden piirissä. Hän jatkoi jo Suomessa ja Virossa aloittamaansa kiertuetoimintaa ja piti esitelmä- ja luentatilaisuuksia yli sadassa kaupungissa 1923–1930; Amerikassa hän esiintyi Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1926 englanniksi, viroksi ja suomeksi yhteensä 26 kaupungissa. Hänellä oli esitettävänään myös omaa tuotantoaan, sillä kolme hänen teostaan käännettiin englanniksi. Hän saavutti suosiota ja keräsi myönteisiä mainintoja lehdistössä sujuvan kielitaitonsa, varman esiintymisensä ja myös edustavan ulkomuotonsa ansiosta. [1, 2] Kun hän saapui englantilaiseen seuraan, kaikki huomasivat hänet, ja kerääntyivät hänen ympärilleen juttelemaan. [13, 2] Hän oli 1920-luvulla Britannian parhaiten tunnettuja suomalaisia Jean Sibeliuksen ja Paavo Nurmen ohella. [1, 2]

Aino Kallas kertoi Lontoon seuraelämästä klubeissa [14, 2]:

Lontoossa toimii kaksi suurta naisklubia, Lyceum- ja Forum-klubit, edellämainitussa oli niihin aikoihin kolmisentuhatta jäsentä. Olin monta vuotta Lyceum-klubin Baltic Circle'n puheenjohtaja ja parina viimeisenä Lontoon-vuotenani Forum-klubin kaunokirjallisen osaston varapuheenjohtaja. Pen-klubin toiminta oli myöskin vilkasta. Se on, kuten tunnettua, päivällisklubi, joka kokoontuu kerran kuukaudessa. Puheet olivat siellä kokonaan kielletyt, ainoastaan kulloinkin läsnäolevalle kutsuvieraalle tervehdyspuhe ja tämän vastaus, muuta ei. [14, 2]

Barbara von Tisenhusenista Pyhän Joen kostoon

Aino Kallaksen uusi mestarivaihe kirjailijana alkoi laajalla novellilla Barbara von Tisenhusen (1923) ja jatkui romaanilla Reigin pappi (1926) sekä proosaballadilla Sudenmorsian (1928). Sen päätepisteenä oli Pyhän Joen kosto (1930), johon niminovellin lisäksi sisältyi kertomus Imant ja hänen äitinsä. [1, 2]

Tämän vaiheen kirjalliset aiheet löytyvät vanhoista virolaisista kronikoista, mutta mukana on myös postillojen ja saarnakokoelmien aineksia, kansanuskomuksia, sananparsia ja yleensä folkloristista materiaalia. Uuden tyylin tunnusmerkkejä ovat pitkät kronikkamaiset lauserakenteet, raamatulliset sitaatit sekä vanhojen ja oppineiden sanojen ja teologisten termien käyttö. Vanhahtava kielen vaikutelma synnytetään sanastollisin ja syntaktisin keinoin, mutta kirjoitusasu pysyy lähellä nykykieltä. Tyyli herätti alkuun ihmetteleviä tai arvostelevia reaktioita, mutta vuosien varrella se on yhä selvemmin hyväksytty. Kieliasu antaa omat piirteensä myös teosten kertojille, jotka edustavat hengellisen säädyn moraalikäsityksiä ja katsomuksia. [1, 2]

Kaikkien teosten aiheena on luvaton rakkaus, eli Aino Kallaksen omin sanoin "surmaava Eros": päähenkilöt tempautuvat seurauksista välittämättä intohimonsa mukaan ja joutuvat maksamaan rikkeensä hengellään. Barbara von Tisenhusenin päähenkilö on 1500-luvulla elänyt aatelissuvun tyttö, historiallinen henkilö, joka rakastuu alempisäätyiseen kirjuriin, karkaa tämän kanssa ja saa rangaistuksen veljiltään. [1, 2] Rannun kirkkoherra Mattheus Jeremias Friesner kertoi kirjoittaneena muistiin Barbara von Tisenhusenin tarinan siksi, ettei hän ollut "mitään niin ihmeellistä vielä maan päällä nähnyt kuin on kahden ihmisen rakkaus". Tuntuu siltä, että tämä on Aino Kallaksenkin ajatus. [15, 16, 2] Reigin pappi, niin ikään historiallinen henkilö, menettää vaimonsa Catharinan syrjäiseen Hiidenmaan seurakuntaan saapuneelle diakonille. Kun kertojana on kärsivä, mustasukkaisuuden ahdistama aviomies, syntyy traaginen kaksoisvalaistus, joka synnyttää voimakkaan sisäisen jännitteen ja nostaa teoksen Aino Kallaksen tuotannon huipulle. [1, 2] Sekä rakenteensa kiinteyden että tyylinsä eheyden ja voiman puolesta se on mestariteos. [9, 2] Sen rinnalle voidaan asettaa vain Sudenmorsian, joka on vielä selvemmin "proosaballadi", vanhaan myyttiseen uskomukseen perustuva kertomus metsävahdin vaimosta Aalosta ja hänen tempautumisestaan metsän hengen mukaan ja muuntautumisestaan ihmissudeksi. Samalla se on tarina ihmismielen kaksinaisuudesta, päähenkilön eroottisesta vapautumisesta ja suistumisesta outoon hurmioon, jonka päätteeksi häntä odottaa rangaistus ihmisosasta luopumisen ja rajojen ylittämisen vuoksi. [1, 2]

Ennenkuin Aino Kallas voi kuvata ihmistä, hänen täytyy tyhjentää maailmansa liioista ihmisistä ja liioista tapahtumista. Kallas loihtii kuvattavansa ja itsensä välille salaperäisen etäisyyden. Etäisiä ovat jo hänen aiheensa: niiden ajallinen perspektiivi heittyy kauas 1600-luvulle asti, niiden ihmiset ovat puetut vanhaan, kauhtuneeseen kultabrokaadiin ja silkkiin, niiden tapahtumat ovat tulleet historiaksi. Etäisyys leimaa hänen tyyliään: hän puhuu niinkuin vanhoissa kronikoissa puhutaan, ja kuten keskiajan pyhimyskertomukset. [17, 2]

Rakkaus luonnonvoimaan, tällä kertaa joen henkeen samaistuneena, on myös novellin Pyhän Joen kosto aiheena. Sen rinnakkaiskertomuksessa Imant ja hänen äitinsä intohimo saa sokean äidinrakkauden muodon ja aiheuttaa Imantin kuoleman. Aino Kallas muovasi sen sittemmin näytelmäksi, jonka nimi Mare ja hänen poikansa (1935) osoittaa painopisteen nyt siirtyneen ilmiantajaksi syyllistyneeseen äitiin ja hänen sisäiseen taisteluunsa poikansa pelastamiseksi. Näytelmä on tekijänsä parhaita, ja Tauno Pylkkänen on säveltänyt sen myös oopperaksi 1945. [1, 2]

Näytelmät

Aino Kallas siirtyi 1930-luvun alussa kirjoittamaan näytelmiä. Hän otti yleensä pohjaksi jonkin novellinsa, jota ryhtyi dramatisoimaan ja muokkaamaan. Tulokset eivät vedä vertoja alkuperäisille novelleille, ja teoksissa häiritsee myös liioitteleva pateettisuus, joka kyllä oopperaversioissa saattaa olla vaikuttavaakin. Kipeimmin kirjailijaan koski Mare-näytelmän epäonnistuminen Estonia-teatterissa syksyllä 1935: äidinrakkauden tragediassa nähtiin kansallistunnetta loukkaavia aineksia, ja näytelmän esittäminen jouduttiin keskeyttämään. [1, 2] Kersti Bergroth kommentoi Sudenmorsiamen näytelmää: "Aino Kallas osaa tehdä näytelmänsä hiljaiseksi, sanattomaksi, niinkuin vaistoelämä on. Tämä mykkyys on hyvin vaikuttavaa". [18, 2]

Tallinna

Kallakset asettuivat Tallinnaan syksyllä 1934. Siellä Aino Kallas ei oikein viihtynyt, mutta sitä rakkaammaksi kävi 1924 hankittu kesäpaikka Kassarissa Hiidenmaan etelärannikolla, josta oli löytynyt ihanteellinen kirjoituspaikka ja innostava luonnonympäristö. Sekin sai jäädä taakse, kun kirjailija tammikuussa 1939 Suomen-matkallaan sairastui veritulppaan ja joutui viettämään puolisen vuotta sairaalassa Helsingissä. Viron poliittinen tilanne kiristyi pian, sillä maa joutui ensin luovuttamaan tukikohtia Neuvostoliitolle, ja sitten elokuun alussa 1940 se miehitettiin ja yhdistettiin Neuvostoliittoon. Kallakset elivät Virossa yltyvien vaikeuksien keskellä koko neuvostomiehityksen ja suuren osan saksalaismiehitystä 1941–1944. Perheen poika Sulev ampui itsensä helmikuussa 1941 välttyäkseen joutumasta Neuvostoliiton valtiollisen poliisin GPU:n käsiin, ja tytär Laine sai surmansa sotilaiden harhaluodista saman vuoden elokuussa, vähän ennen saksalaisjoukkojen tuloa. [1, 2]

Helsingistä Tukholmaan

Suomeen Aino Kallas pääsi ensimmäisen kerran joulukuussa 1942 ja pysyvästi marraskuun lopulla 1943. Oskar Kallas tuotiin Virve-tyttärensä ja tämän lasten kanssa Helsinkiin vaikeasti sairaana maaliskuussa 1944. Jatkosodan päättyessä koko perhe siirtyi Ruotsiin ja saapui 1.10.1944 Tukholmaan, missä Oskar Kallas kuoli 26.1.1946. [1, 2]

Raskaiden menetysten ja ankeiden olojen paineessa Aino Kallas turvautui runoon, kuten joskus aiemminkin kriisikausinaan. Kokoelmat Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) kertovat jo nimillään niiden aihepiiristä ja läheisten menetysten aiheuttamasta surusta. Vähitellen kirjailija pystyi aloittamaan muistelmansa, jotka syntyivät osin entisten lehtiartikkelien pohjalta, osin katkelmallisesti ja puutteellisen tausta-aineiston varassa Suomessa ja Tukholmassa. Löytöretkillä Lontoossa ilmestyi 1944 ja Rakkauden vangit 1951. [1, 2]

Jälleen Helsingissä

Aino Kallas oleskeli Suomessa useita kuukausia 1948–1950, mutta joutui pakolaispassin omistajana ulkoasiainministeriön varoituksesta väistymään jälleen Tukholmaan. Lopullinen kotiinpaluu Suomeen järjestyi syksyllä 1953, kun hän sai Suomen kansalaisuuden ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinnon. Menestyksen iloa himmensi kuitenkin Virve-tyttären kuolema Helsingissä pian palkinnonjaon jälkeen. [1, 2]

Uusi julkaisukanava oli auennut edellisenä vuonna Päiväkirjan ensimmäisen osan myötä 1952. Pitkään epäröityään Aino Kallas päätyi jatkamaan päiväkirjojen sarjaa (II–V, 1953–1956). Päiväkirjojen sarja katkeaa vuoteen 1931, jonka jälkeiset muistiinpanot ovat ilmeisesti tuhoutuneet sota-aikana Virossa. Tukholman vuosista kertoo postuumisti julkaistu Vaeltava vieraskirja (1957), joka käsittää vuodet 1946–1956. Sittemmin on ilmestynyt vielä kesken jäänyt Oskar Kallaksen elämäkerran luonnos Elämäntoveri (1959, toimittanut Annikki Setälä) sekä samana vuonna runovalikoima Aino Kallaksen kauneimmat runot. Päiväkirjaa täydentävät osaltaan Aino Kallaksen julkaistut kirjeet sekä leikekirja. [1, 2]

Aino Kallas asui loppuvuotensa Helsingissä Merikatu 1:ssä, samassa talossa, jossa hänen sisarensa Helmi Krohn (Setälä) ja pitkäaikainen tuttavansa Hella Wuolijoki olivat aikoinaan asuneet. Kuolema tavoitti hänet 9.11.1956 huoneessa, jonka ikkunasta avautui näköala Suomenlahdelle, Viroa kohti. Meren takana oli hänen kohtalonsa maa, mitä hän oli ajatellut muistelmiensa yhden osan otsikoksi ja joka ilmaantuikin niiden virolaisen valikoiman kanteen Mu saatuse maa. Aino Kallas haudattiin Helsingin Hietaniemeen Krohnien sukuhautaan, johon oli tuotu myös Oskar Kallaksen tuhkauurna. [1, 2]

Aino Kallas Seura

Aino Kallas Seura perustettiin Turussa 28.09.2006. Seuran lähtökohtana on Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto ja elämä. Toiminnallaan seura pyrki kartoittamaan myös laajemmin naisten erilaisia kirjoittamisen muotoja ja tapoja suomalaisessa kulttuurissa 1900-luvun alussa. Seura järjestää keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia, taidetapahtumia, kulttuurimatkoja ja naiskirjallisuuteen liittyviä seminaareja. [19, 2]

EE

Soome-Eesti Aino Kallase erakordselt ulatuslik lavastus pärineb kuuest aastakümnest ja hõlmab peaaegu kõiki kirjanduse žanre: novelle, romaane, näidendeid, luuletusi, esseesid ning lõpuks ka mälestusi ja päevikuid. Suurem osa tema lavastusest on seotud Eesti ajaloo ja mütoloogiaga. Kallas, kes reisis Euroopa pealinnades ja oli oma ilu poolest kuulus, avaldas Kallas ka sarja kultuuriliselt ja ajalooliselt huvitavaid Päevaraamatud. [1, 2]

Tema ainete ja elukohtade põhjal oli Aino Kallas üks rahvusvahelisemaid Soome kirjanikke. Oma produktiivsematel aastaaegadel elas ta Eestis ja Inglismaal, lisaks elas ta lühikest aega Peterburis ja pärast II maailmasõda Stockholmis. Kallase teosed tõlgiti eesti, rootsi, inglise, saksa ja itaalia keelde. Oma ainete ja kontaktide poolest oli ta kirjanik kahest riigist, Soomest ja Eestist, ning omal ajal 1920ndatel oli ta tuntud inglise kirjandusringkondades. [1, 2] Aino Kallas oli Soome narratiivse kunsti kõige täisverelisem kunstnik. [3, 2]

Genealoogia

Ka Aino Kallase perekondlik taust oli erakordne. Tema isa oli silmapaistev rahvaluule teadlane Julius Krohn, tuntud kui luuletaja Suonio, ja ema Maria Vilhelmina nee Lindroos. [1, 2, 4]. Tema kaks õde, Aune ja Helmi, olid kirjanikud ja tema vennad Kaarle olid rahvusvaheliselt tuntud folklorist, Ilmari helilooja ja muusikateadlane. Ta ise rõhutas alati oma seotust Krohni klanniga ja nägi selles rahvusvahelise eripära, liikuvust ja paljude tingimustega kohanemist, mitmekesist keeleoskust ja kunstiannet. Kallase lavastusel on erinevaid variatsioone alates isa uppumissurmast 1888. aastal, varajastest novellidest autobiograafilise romaanini Katinka Rabe; see toimus isa vanemate Kiiskilä mõisas Viiburi lahe läänekaldal. [1, 2]

Aino lapsepõlveaastad möödusid peamiselt Helsingis, kus Aino käis Helsingi Soome tütarlastekoolis (1894). Siiski veetis ta suved perega Viiskoru lahe kaldal asuvas Kiiskilä häärberis. Mälestusi sellest ajast kirjeldas Kallas oma raamatus "Katinka Rabe". Aino kirjutas luuletusi ja novelle, mis kujutasid romantilist armastust juba varases nooruses. Ta avaldas kolm kogumikku: Laule ja ballaade (1897), Kulu ja kevad (1899) ja Kirsti [5, 2]

Perekond

Oma kahes esimeses teoses rõhutas Aino Kallas oma isa pärandit, kasutades autori nime Aino Suonio. Tema elukaaslane, tuntud Eesti teadlane ja kultuurimõjutaja Oskar Kallas oli oma noore tüdrukuna möödaminnes kohtunud Soomes õppimise ajal, kuid 1899. aastal pöördus tema elu uues suunas - kihlumisele ja seejärel abiellumisele Kallasega. [1, 2] Toonase seaduse järgi kaotas Aino abielu tõttu Soome kodakondsuse. [6, 2] Esimene laps Virve sündis 28. mail 1901, samal päeval kui Oskar Kallas. kaitses Helsingis doktoritöö Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie (Ülevaate laulud eesti rahvaluules). Sellest ajast peale on perre kogunenud veel kolm last. Pärast vanemaid oli ainult noorim, kes jäi Inglismaale ja töötas seal BBC-s Hillar, kes hiljem kolis Soome ja suri Helsingis. [1, 2]

Tartu

Kallas kolis 1903. aastal Tartusse, elades seal kolm aastat Peterburis, kus Oskar töötas õpetajana. [1, 6, 2] Oskar oli Postimeehe toimetaja ja õpetaja [6, 2] Aino Kallase kirjanikuperiood algas pärast tema kolimist Eestisse. [7, 2] Eesti keskkond oli Aino Kallasele oluline kahel viisil. 1903. aasta suvel kohtus ta oma abikaasa onuga, kelle abikaasa erutas ühiskondlikult ja ajalooliselt. Carl Allas avas oma noore kuulaja silmad Eesti sotsiaalsetele hädadele ja pool feodaalsetele oludele, Saksa mõisate autonoomiale ja otsejoones rõhumine orjanduse aastatel, ainult tööorjuse ajal. Nende teemaks olid Aino Kallase esimesed märkimisväärsed teosed, novellikogudt Mere tagant (I–II, 1904–1905) ja Vene aja probleeme kirjeldav arenguromaan Ants Raudjalg (1907). Nende tooni ja jutustamisviisi võiks nimetada nördimusrealismiks, peaaegu Minna Canthi vaimus. [1, 2] Eesti teemadega tegelema asudes on Aino Kallas ilmselt teadlik oma piirangutest imelike olude tundmisel. Võib-olla seepärast on ta oma kirjeldused oma mõlemas esimeses Eesti novellikogu (Mere tagant I-II) suunanud ainult Saaremaa piirkonnale, kus ta on suvel elanud. [8, 2] Romaan Ants Raudjalg oli eriti huvitav ja kunstiline saavutus. Kirjeldatud sipelgad on üles kasvanud soises piirkonnas, olekust ja vaimsest ärevusest tuhmunud, kõige jõuetu kriitik. [9, 2]

Eesti loodus, selle madal, viljatu, mahajäetud maastik, riigi sünge ajalugu, rahvaluuletuste rikkus meeldisid Ainole senitundmatul viisil. Ta ise ütles Eesti saarestiku kohta: "Nende saarte toonides, kuivades avarustes ja liivabaarides, nende romantilistes sõjarekordides ja vanades mullakindlustes, kogu oma erilisel ülemeremaal on midagi, mis kord uuritud on ei lastud välja." [7, 2]

Aino Kallas on kunagi luulekogus Suletud aed (1915) andnud sellele maastikukogemusele lüürilise vormi, mis näitab, et see sisaldab midagi tavapärasest sügavamat, isikupärasemat. [10, 2]:

Suojärvi Liivinmaalla
Heinärannat, heterannat,
tuuli kylmää kaislaa tuuti,
huojui nevan nälkäkoivut,
pääni päällä kuovit huuti.
Soitten silmä, umpijärvi!
Suru väijyy alla lumpeen,
murehtivat mustat vedet,
rämeet saartaa järven umpeen.
Kivenkova murhe, jolle
itkun iloa ei suoda,
silmä, täynnä kyyneleitä,
joista yksikään ei vuoda. [10, 2]

Noor-Eesti

Peagi sai Aino Kallasele selgeks, et sotsiaalsete hädade paljastamine pole tema keskne ala. Tema teine ​​Eesti taaselustamine oli kirjanike rühmitus Noor-Eesti, mille aktiivseks liikmeks ta sai. See rõhutas eestluse ja rahvuskultuuri arendamise olulisust, kuid soovis samal ajal avada sidemeid muu Euroopaga, eriti selle kunstivooludega. Juhtstaariks oli prantsuse sümbolism, mis püüdis keelt muusikalises suunas täpsustada, arendada selle nüansse ja otsese realistliku kirjelduse asemel näha elu ja loodusnähtustes sümboolseid jooni ja sisemisele elule viitavaid tähendusi. Rühma juhtfiguurideks olid pikka aega Soomes õppinud ja töötanud luuletaja Gustav Suits, samuti Soomega tihedad suhted loonud ja aastaid Helsingis elanud Friedebert Tuglas ning luuletaja, tollane Helsingi ülikooli eesti keele lektor Villem Grünthal-Ridala ja tuntud keelereformija Johannes Aavik, nad olid ka Helsingi ülikooli tudengid. Aino Kallase taju ja süvenemist omaenda eripärasesse kvaliteeti võib näha novellikogu Lahkuvate laevade linn (1913), mille mahukaim novell Lasnamäe valge laev on autori üks meeldejäävamaid saavutusi. [1, 2]

Kallase laulusõnad näitavad selgelt sümbolismi märke kogumikus Suljettu puutarha (1915), mille partneriks oli eesti rahvusluuletaja Lydia Koidula elulugu Tähelend (1915). Samal ajal oli see Aino Kallasele omamoodi väljakutse: teda ajendas soov esitada, milliseid saavutusi suudab naisluuletaja oma ande ja entusiasmiga ebasoodsates tingimustes ja hoolimata mitmetahulisest vastupanust. Esimese maailmasõja eelõhtul hakkas Aino Kallas tundma, et tema positsioon muutub üha problemaatilisemaks. Tartu algusaegadel huvitas teda psühhiaater ja kriitik Juhan Luiga, kes jäi hoolikalt vaimusõbra rolli. [1, 2]

Aino Kallas kirjutas soome keeles, et hoida oma soome keelt võimalikult puhtana, kuigi ta valdas eesti keelt suurepäraselt, välja arvatud mõned ajalehearvustused ja väikesed jupid eesti ajakirjast. [11, 2]

Janis Rozentāls ja Eino Leino

Reisid välismaale ja Soome pikenesid ning 1916. aastal kavandas Aino Kallas oma "vaba aasta" perekonnast eemal kirjaliku töö vormis. Pärast Soome saabumist tutvus ta ja armus läti maalikunstniku Janis Rozentālsiga, kes elas koos soomlasest abikaasaga Helsingis Kulosaarel. Aino Kallase poolt oli armumine vaimne ja vähem füüsiline kui naismehena tuntud kunstniku poolel. Rozentāla ootamatu surm 1916. aasta lõpus šokeeris autorit ja aktualiseeris oma lavastuses surmaga vastupidise paari: armastus ja surm. [1, 2]

Samal ajal kohtus Aino Kallas Eino Leinoga, keda ta oli aastaid varem kirjanike ringkondades kohanud. Aino Kallas oli oma päevikus unistanud inspireerija rollist - la femme inspiratrice - ja nüüd sai ta seda kujuteldavat osa praktikas kogeda. Eino Leino elu ja kirjanikukarjäär olid juba taandarengu alguses, kuid ta jäi siiski kauaks loovaks, säravaks isiksuseks, mis mõjutas Aino Kallast tugevamalt kui ükski mees, keda ta kunagi varem tundis. [1, 2] Leino suutis Aino igatsusele kõnekalt vastata; suhe oli Leino kirjades kõige tulisem. Kohtumised olid seevastu Ainole sageli pettumuseks, kui kallim rääkis solvavalt või oli purjus - või mõlemad. [6, 2] Aino Kallas on oma päevikutesse lisanud nii oma tormise hooaja olulisemad etapid kui ka Eino Leino kirjad. Tema abielu purunes, kuid ei lagunenud; ta ei saanud oma perekonda jätta ega astuda otsustavat sammu Eino Leino armukesena. Leino periood jättis tema lavastusse püsivad jäljed: kõigi tema 1920. aastate teoste keskne teema on loata armastus, millele peategelased heidavad ja maksavad selle eest oma elu hinnaga. [1, 2]

Eesti saatkond

Kui Oskar Kallasest sai 1918. aastal Helsingis taasiseseisvunud Eesti juhtumikorraldaja ja hiljem suursaadik, muutus Aino Kallase positsioon radikaalselt. Ootamatu murrang tähendas mitte ainult distantseerumist järk-järgult langevast Eino Leinost, vaid ka tõusmist endisel kodumaal ühiskondlikult silmapaistvale kohale. Oma lavastuses jõudis Aino Kallas esseekogumikus Noor Eesti (1918) ja romaanis Katinka Rabe (1920) samuti kvaliteetses novellikogus uue etapi algusesse Võõras veri (1921). [1, 2]

Londoni saatkond

Veelgi suurem muutus elus oli Oskar Kallase nimetamine Eesti suursaadikuks Londonis, ametikohal, mida ta pidas kaksteist aastat aastatel 1922–1934. Inglismaale kolimist nägi Aino Kallas vabanemisena, tõusu oma elu tippu. Eesti saatkond asus South Kensingtonis, kõrghoones Queen's Gate 167 juures [12, 1, 2]. Aino Kallas õppis kiiresti inglise keeles, mida ta oli koolist mõnevõrra lugenud, ja sai peagi paljude klubide ja ühenduste liikmeks, millest oli palju abi nii diplomaatias kui kirjanduses. Ta jätkas juba Soomes ja Eestis alustatud tuuritegevusi ning pidas aastatel 1923–1930 loenguid ja loenguid enam kui sajas linnas; Ameerikas esines ta 1926. aastal Ameerika Ühendriikides ja Kanadas inglise, eesti ja soome keeles kokku 26 linnas. Tal oli ka oma lavastus esitada, kuna kolm tema teost tõlgiti inglise keelde. Ta kogus populaarsust ja kogus ajakirjanduses positiivseid maininguid tänu sujuvale keeleoskusele, enesekindlale välimusele ja ka esinduslikule välimusele. [1, 2] Kui ta Inglise seltskonda jõudis, märkasid teda kõik ja kogunesid tema ümber vestlema. [13, 2] 1920. aastatel oli ta koos Jean Sibeliuse ja Paavo Nurmiga Suurbritannia tuntumaid soomlasi. [1, 2]

Aino Kallas rääkis seltsielust Londoni klubides [14, 2]:

Londonis on kaks suurt naisteklubi, Lyceum ja Forum, millel sel ajal oli kolm tuhat liiget. Olin aastaid Lyceum-klubi Baltic Circle esimees ja paar viimast aastat Londonis Forum-klubi ilukirjanduse osakonna aseesimees. Ka Pen-klubi tegevus oli elav. See on, nagu teada, õhtusöögiklubi, mis tuleb kokku kord kuus. Sõnavõtud olid seal täiesti keelatud, ainult tervitamine kohalviibivale külalisele ja tema vastus, ei midagi muud. [14, 2]

Barbara von Tisenhusenist Püha jõe kättemaksuni

Aino Kallase uus kirjaniku meisterfaas algas ulatusliku novelli Barbara von Tisenhusen (1923) ja jätkus romaani Reigi õpetaja (1926) ja proosaballaadiga Hundimõrsja (1928). Selle kulminatsiooniks oli Püha jõe kättemaks (1930), mis sisaldas lisaks nimiloole ka Imanti ja tema ema lugu. [1, 2]

Selle etapi kirjutatud aineid võib leida vanadest Eesti kroonikatest, kuid leidub ka postkaartide ja jutlusekogude materjale, rahvauskumusi, kõnekäände ja üldjuhul rahvaluulematerjale. Uue stiili tunnused on pikad kroonilised lausestruktuurid, piibli tsitaadid ning vanade ja teaduslike sõnade ning teoloogiliste terminite kasutamine. Aegunud mulje keelest luuakse sõnavara ja süntaktiliste vahenditega, kuid õigekiri jääb tänapäevase keele lähedale. Stiil tekitas algul üllatavaid või kriitilisi reaktsioone, kuid aastatega on see järjest enam aktsepteeritud. Keel annab oma omadused ka teoste jutustajatele, kes esindavad vaimse korralduse moraalseid kontseptsioone ja vaateid. [1, 2]

Kõigi teoste teema on loata armastus, see tähendab Aino Kallase enda sõnade järgi "surmav Eros": peategelased on haaratud oma kirgude tagajärgedest ja peavad oma üleastumiste eest maksma oma elab. Barbara von Tisenhuseni peategelane on XVI sajandil elanud aadlitüdruk, ajalooline isik, kes armub madalama astme kirjatundjasse, põgeneb sellega ja saab vendadelt karistuse. [1, 2] Rannu pastor Mattheus Jeremias Friesner ütles, et kirjutas Barbara von Tisenhuseni loo üles, kuna ta polnud "näinud midagi nii imelist maa peal, kui kahe inimese vahel valitseb armastus". Tundub, et see on ka Aino Kallase idee. [15, 16, 2] Reigi õpetaja, samuti ajalooline isik, kaotab oma naise diakonile, kes saabus Catharina kaugemasse Hiiumaa kihelkonda. Kui jutustaja on kannatlik abikaasa, keda kadedus kummitab, tekib traagiline topeltvalgustus, mis tekitab tugeva sisemise pinge ja tõstab teose Aino Kallase lavastuse tippu. [1, 2] See on meistriteos nii oma struktuuri kindluse kui ka stiili terviklikkuse ja jõu poolest. [9, 2] Selle kõrvale saab paigutada ainult Hundimõrsja, veelgi selgemalt "proosa-ballaadi", mis põhineb vanal müütilisel veendumusel metsamehe naisest Aalost ja tema püüdmisest vaimu vaimus. mets ja tema muutumine libahundiks. Samal ajal on see lugu inimmõistuse duaalsusest, peategelase erootilisest vabastamisest ja kummalise ekstaasi rööbastelt mahasõidult, mille lõpus ootab teda karistus inimosast loobumise ja piiride ületamise eest. [1, 2]

Enne kui Aino Kallas suudab inimest kirjeldada, peab ta oma maailma puhastama liiga paljudest inimestest ja liiga paljudest sündmustest. Kallas loob subjekti ja enda vahel salapärase kauguse. Kauged on juba tema subjektid: nende ajaline perspektiiv visatakse kaugele tagasi 17. sajandisse, nende inimesed on riietatud vanasse, kohkunud kuldbrokaadi ja siidi, nende sündmustest on saanud ajalugu. Kaugus iseloomustab tema stiili: ta räägib nii, nagu seda räägitakse vanades kroonikates, ja nagu keskaegsetes pühades jutustustes. [17, 2]

Armastus looduse jõu vastu, mis on seekord samastatud jõevaimuga, on ka novelli teose "Püha jõe kättemaks" teema. Paralleelses loos võtab Imanti ja tema ema kirg pimeda emaarmastuse vormi ja põhjustab Imanti surma. Aino Kallas kujundas selle hiljem näidendiks nimega “Mare ja tema poeg” (1935), mis näitab, et nüüd on tähelepanu pööratud aruandva kurjategijast emale ja tema sisemisele võitlusele poja päästmiseks. Näidend on selle autoritest parim ja Tauno Pylkkänen on selle ka ooperina loonud 1945. aastal. [1, 2]

Mängib

Aino Kallas kolis näidendeid kirjutama 1930. aastate alguses. Tavaliselt võttis ta aluseks mõned oma novellid, mida ta hakkas dramatiseerima ja toimetama. Tulemusi ei võrrelda algsete novellidega ning teoseid häirib ka liialdatud pateetika, mis ooperiversioonides võib olla muljetavaldav. Autorit mõjutas enim näidendi Mare läbikukkumine teatris Estonia 1935. aasta sügisel: emaarmastuse tragöödias nähti tragöödiat ja etenduse esitamine tuli peatada. [1, 2] Hundimõrsja näidendit kommenteeris Kersti Bergroth: "Aino Kallas teab, kuidas muuta oma mäng vaikseks, sõnatuks, nagu oleks instinkt. See vaikus on väga muljetavaldav." [18, 2]

Tallinn

Kallas asus Tallinna elama sügisel 1934. Aino Kallas end seal eriti ei tundnud, kuid 1924. aastal omandatud suvekoht Hiiumaa lõunarannikul Kassaris, kust oli leitud ideaalne kirjutamiskoht ja inspireeriv looduskeskkond veelgi armsam. Ka see jäi seljataha, kui autor haigestus jaanuaris 1939 Soome reisil verehüüvesse ja pidi veetma pool aastat Helsingi haiglas. Poliitiline olukord Eestis süvenes peagi, kuna riik pidi esmalt loovutama alused Nõukogude Liidule ning seejärel 1940. aasta augusti alguses see okupeeriti ja liideti Nõukogude Liiduga. Kallas elas kogu Nõukogude okupatsiooni ja 1941.-1944. Aasta Saksa okupatsiooni ajal raskuste keskel. Perekonna poeg Sulev lasi end 1941. aasta veebruaris maha, et vältida sattumist Nõukogude riigipolitsei GPU kätte ja tema tütar Laine tapeti sõduri pettekujutlusega sama aasta augustis, vahetult enne Saksa vägede saabumist. [1, 2]

Helsingist Stockholmi

Aino Kallas tuli esimest korda Soome detsembris 1942 ja püsivalt novembri lõpus 1943. Oskar Kallas toodi koos Virve tütre ja tema raskelt haigete lastega Helsingisse 1944. aasta märtsis. Jätkusõja lõppedes kolis kogu pere Rootsi ja saabus 1. oktoobril 1944 Stockholmi, kus Oskar Kallas 26. jaanuaril 1946 suri. [1, 2]

Raskete kaotuste ja viletsate olude survel kasutas Aino Kallas luulet, nagu ta tegi seda mõnikord oma kriisiaegadel. Kollektsioonid Kuoleman joutsen (1942), Kuu sild (1943) ja Polttoroviolla (1945) räägivad juba oma nimedes oma teemast ja peatsete kaotuste põhjustatud leinast. Tasapisi suutis autor alustada oma mälestusi, mis loodi osaliselt kunagiste ajaleheartiklite põhjal, osaliselt killustatult ja ebapiisava taustmaterjaliga Soomes ja Stockholmis. Leiuretkedel Londonis ilmusid 1944. aastal ja Armastuse vangid aastal 1951. [1, 2]

Jälle Helsingis

Aino Kallas viibis aastatel 1948–1950 mitu kuud Soomes, kuid põgenikepassi omanik pidi välisministeeriumi hoiatusel uuesti Stockholmi teed andma. Lõplik tagasipöördumine koju Soome toimus 1953. aasta sügisel, kui ta sai Soome kodakondsuse ning Jenny ja Antti Wihuri fondi aupreemia. Edurõõmu summutas aga Virve tütre surm Helsingis vahetult pärast autasustamist. [1, 2]

Uus väljaandekanal oli eelmise aasta avatud Päevaraamat esimese osaga aastal 1952. Pärast pikka kõhklust jätkas Aino Kallas päevikute sarja jätkamist (II–V, 1953–1956). Päevikute sari katkeb kuni 1931. aastani, pärast seda on noodid ilmselt sõja ajal Eestis hävitatud. Stockholmi aastatest räägib postuumselt ilmunud Rändav külalisraamat (1957), mis hõlmab aastaid 1946–1956. Sellest ajast alates on ilmunud Oskar Kallase elulooraamatu Elukaaslane (1959, toimetanud Annikki Setälä) ja veel sama aasta luulekogu Aino Kallase kaunimad luuletused. Päevikut täiendavad Aino Kallase avaldatud kirjad ja külalisteraamat. [1, 2]

Aino Kallas elas ülejäänud aasta Helsingis Merikatu 1, samas majas, kus kunagi olid elanud tema õde Helmi Krohn (Setälä) ja kauaaegne tuttav Hella Wuolijoki. Surm jõudis temani 9. novembril 1956 aknaga toast, kust avanes vaade Soome lahele, Eesti poole. Mere taga oli tema saatuse maa, mida ta arvas olevat oma mälestuste ühe osa pealkirjaks ja mis ilmus nende Eesti valiku aktsioonis Mu saatuse maa. Aino Kallas maeti Helsingis Hietaniemis Krohni perekonna hauda, ​​kuhu oli toodud ka Oskar Kallase tuhaurn. [1, 2]

Aino Kallase Selts

Aino Kallase selts asutati Turus 28. septembril 2006. Seltsi lähtekohaks on Aino Kallase kirjutatud lavastus ja elu. Oma tegevusega püüdis selts ka laiemalt kaardistada 20. sajandi alguse Soome kultuuris naiste erinevaid vorme ja viise. Selts korraldab naistekirjandusega seotud arutelu- ja esitlusüritusi, kunstiüritusi, kultuurireise ja seminare. [19, 2]

Teokset - Töötab [20]:

• Lauluja ja ballaadeja (EE Laule ja ballaade). WSOY, 1897 (nimellä, nime all Aino Suonio)
• Kuloa ja kevättä, novelleja (EE Kulu ja kevad). WSOY, 1899 (nimellä, nime all Aino Suonio)
• Kirsti: sielunkuvaus. (nimellä, nime all Aino Julia Maria Kallas). Otava, 1902.
• Meren takaa (EE Mere tagant). Otava, 1904.
• Meren takaa: toinen sarja. (EE Mere tagant: teine ​​sari) Otava, 1905.
• Ants Raudjalg: virolainen kertomus. Otava, 1907.
• Bathseba: Runonäytelmä 5:ssä näytöksessä, 1910 (julkaisematon käsikirjoitus löytyi 2008 Viron kirjallisuusmuseosta, sisältyy Silja Vuorikurun väitöskirjan painettuun versioon)
• Merentakaisia lauluja: valikoima runokäännöksiä ja katsaus virolaiseen laulurunouteen. Otava, 1911.
• Lähtevien laivojen kaupunki. (EE Lahkuvate laevade linn) Otava, 1913. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995 (Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.). ISBN 951-717-851-4.
• Seitsemän: Titanic-novelleja. Otava, 1914.
• Suljettu puutarha: runoja. Otava, 1915.
• Tähdenlento: virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä. Otava, 1915.
• Nuori-Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja. (EE Noor-Eesti) Otava, 1918.
• Musta raita: valikoima virolaisaiheisia novelleja: 1904–1914. Otava, 1919.
• Katinka Rabe: kirja lapsesta. Otava, 1920.
• Vieras veri: rakkausnovelleja. (EE Võõras veri) Otava, 1921.
• Barbara von Tisenhusen: liivinmaalainen tarina. Otava, 1923.
• Meren takaa. Otava, 1924.
• Reigin pappi: hiidenmaalainen tarina. (EE Reigi õpetaja - Üks jutt Hiiumaalt) Otava, 1926. us. painoksia
• Langatonta sähköä: pieniä kirjeitä Lontoosta. Otava, 1928.
• Sudenmorsian: hiidenmaalainen tarina. (EE Hundimõrsja - Üks jutt Hiiumaalt) Otava, 1928 us. painoksia
• Pyhän joen kosto: kaksi balladia. (EE Püha jõe kättemaks) Otava, 1930.
• Marokon lumoissa: pieniä kirjeitä Marokosta. (EE Maroko võlus) Otava, 1931. – Lasipalatsi, 2000. (Kirja kerrallaan.). ISBN 951-9351-59-0.
• Bathseba Saarenmaalla: yksinäytöksinen näytelmä. Otava, 1932. (perustuu saman nimiseen novelliin)
• Mare ja hänen poikansa: kolminäytöksinen näytelmä: (neljä kuvaelmaa). (EE Mare ja ta poeg) Otava, 1935 (perustuu novelliin "Imant ja hänen äitinsä")
• Tähdenlento: virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä. (EE Tähelend) Otava, 1935 (uudistettu laitos)
• Talonpojan kunnia: yksinäytöksinen näytelmä. Otava, 1936. (Otavan näytelmäkirjoja; 17.) (perustuu novelliin "Bernhard Riives")
• Sudenmorsian, balladinäytelmä : viisi näytöstä, (EE Hundimõrsja) Otava 1937 (perustuu saman nimiseen romaaniin)
• Valitut teokset. 1, Valkea laiva. (EE Kogutud teosed 1, Valge laev) Otava, 1938.
• Valitut teokset 2. Valittuja novelleja ja Katinka Rabe. Meren takaa. (EE Valitud novellid ja Katinka Rabe. Mere tagant) Otava, 1938.
• Valitut teokset. 3, Surmaava Eros. (EE Kogutud teosed 3, Surmav Eros) Otava, 1938.
• Kuoleman joutsen: runoja. Otava, 1942.
• Kuun silta: runoja. (EE Kuu sild) Otava, 1943.
• Löytöretkillä Lontoossa: kaksitoista vuotta Viron Lontoon-lähetystössä vuosina 1922–1934: muistelmia Englannista, Amerikasta ja Hollannista. (EE Leiuretkedel Londonis) Otava, 1944.
• Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1945.
• Mallen tunnustukset: yksinäytöksinen ilveily. Tammi, 1945. – (Tammen näytelmiä; 8.).
• Polttoroviolla: runoja. Otava, 1945.
• Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1946.
• Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1947.
• Seitsemän neitsyttä: tarinoita. (EE Seitse neitsit) Otava, 1948.
• Virvatulia: tarinoita. (EE Virvatuled) Otava, 1949.
• Rakkauden vangit: tarinoita. (EE Armastuse vangid) Otava, 1951.
• Päiväkirja vuosilta 1897–1906 (EE Päevaraamat aastaist 1897–1906). Otava, 1952.
• Päiväkirja vuosilta 1907–1915 (EE Päevaraamat aastaist 1907–1915). Otava, 1953.
• Päiväkirja vuosilta 1916–1921 (EE Päevaraamat aastaist 1816–1921). Otava, 1954.
• Valitut teokset. johdannon kirj. Kai Laitinen. (EE Valitud teosed) Otava, 1954. (Suuret suomalaiset kertojat; 10.). us. painoksia
• Päiväkirja vuosilta 1922–1926 (EE Päevaraamat aastaist 1922–1926). Otava, 1955.
• Päiväkirja vuosilta 1927–1931 (EE Päevaraamat aastaist 1927–1931). Otava, 1956.
• Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956. (EE Rändav külalisraamat) Otava, 1957.
• Aino Kallaksen kauneimmat runot: valikoima. toim. Eino Kauppinen & Sirkka Rapola. (EE Aino Kallase kaunimad luuletused) Otava, 1959.
• Elämäntoveri. painoon toim. Annikki Setälä. (EE Elukaaslane) Otava, 1959.
• Elämäni päiväkirjat. 1, 1897–1916; esipuheella, eräillä lisäyksillä ja huomautuksilla varustanut Kai Laitinen. Otava, 1978 ISBN 951-1-04694-2.
• Elämäni päiväkirjat. 2, 1917–1931. Otava, 1978 ISBN 951-1-04695-0.
• Kolme naista, kolme kohtaloa: Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914–1955. toim. Riitta Kallas. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, ISSN 0355-1768; 509.). ISBN 951-717-576-0.
• Elämisen taiteesta: Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä. toimittanut Silja Vuorikuru. Otava, 2008 ISBN 978-951-1-22552-2.

Kunnianosoitukset - Autasud [1]:

• Valtion kirjallisuuspalkinto 1908, 1920, 1926, 1928, 1942; Längmanin rahaston palkinto 1915, 1927; valtion kirjailijaeläke 1938; Aleksis Kiven palkinto 1942; Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto 1953. Eesti Kirjanduse Seltsin kunniajäsen 1932.

Viitteet - Viited:

• [1] Kai Laitinen: Kallas, Aino. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (Viitattu 02.05.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste [http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002824] (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Aino Kallas. Hakkapeliitta, 02.08.1938, nro 31, s. 4 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1108911?page=4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [4] Viipurin saksalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan kirkonarkisto.
• [5] Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. Porvoo: WSOY, 1954. 796 s.
• [6] Milla Ollikainen: Oskar Kallas ei hylännyt vaimoaan, vaikka Ainon rakkaus Eino Leinoon toi suhteeseen kolmiodraaman. Seura 07.03.2018. [https://seura.fi/ilmiot/historia/oskar-kallas-ei-hylannyt-vaimoaan-...] (Viitattu 02.05.2021)
• [7] Toini Havu: Aino Kallas. Suomen nainen, 01.06.1938, nro 6-7, s. 9 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/899720?page=9] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [8] Gustav Suits: Aino Kallas novellinkirjoittajana. Valvoja, 01.01.1909, nro 11, s. 18 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/498012?page=18] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [9] Aarne Anttila: Aino Kallas. Suomen Kuvalehti, 28.07.1928, nro 31, s. 14 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888865?page=14] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [10] Aino Kallas, runoilija. Helsingin Sanomat, 02.08.1938, nro 204, s. 4 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1984284?page=4] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [11] Aino Kallas. Suomen nainen, 15.11.1915, nro 22, s. 1 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/901125?page=1] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [12] 167, Queen's Gate. Uusi Suomi, 17.04.1927, nro 88, s. 29 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1705025?page=29] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [13] Elsa Enäjärvi: Lontoon suomalaisia. Suomen Kuvalehti, 24.11.1928, nro 48, s. 15 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888882?page=15] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [14] Tuuli Reijonen: Aino Kallas Lontoossa.Kuva, 27.04.1938, nro 9, s. 21 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/879541?page=21] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [15] Aino Kallas. Naisten ääni, 30.08.1928, nro 14-15, s. 10 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/907923?page=10] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [16] Aino Kallas 60-vuotias. Uusi huomen, 30.07.1938, nro 6, s. 4 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/500247?page=4] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [17] T. Vaaskivi: Aino Kallaksen runomaailma. Aamu, 01.03.1938, nro 3-4, s. 5 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/703128?page=5] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [18] Kersti Bergroth: Sudenmorsian. Päiväkirja, 01.01.1937, nro 6, s. 19 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502765?page=19] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [19] Aino Kallas Seura. [https://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/aino-kallas/] (Viitattu 02.05.2021)
• [20] Aino Kallas. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Aino_Kallas] (Viitattu 02.05.2021)

Lisätietoja - Lisateave - More information - Больше информации:

• Viipurin paikkakuntaprojekti
• Viipurin maalaiskunnan paikkakuntaprojekti
• Silja Vuorikuru: Kauneudentemppelin ovella - Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti. Väitöskirja. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos, Humanistinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. 2012. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/36695/kauneude.pdf...] (Viitattu 02.05.2021)
• Kallas (o.s. Krohn), Aino Julia Maria. Kuka kukin on 1954. [http://runeberg.org/kuka/1954/0320.html] (Viitattu 02.05.2021)
• Kallas, Aino. Biografiskt lexikon för Finland. [http://www.blf.fi/artikel.php?id=2824] (Viitattu 02.05.2021)
• Valvoja, 01.09.1919, nro 8, s. 47 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/671375?page=47] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Helsingin Sanomat, 02.08.1928, nro 207, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1533429?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Aamulehti, 02.08.1928, nro 209, s. 5 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1508848?page=5] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Viikko-Sanomat, 04.08.1928, nro 31, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1716178?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Spes patriae, 11.04.1931, nro 4, s. 7 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903854?page=7] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Suomen nainen, 01.03.1935, nro 3, s. 9 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/899687?page=9] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Otavan uutisia : ennakkotietoja tulevista kirjoista, 17.09.1936, nro 14, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1136434?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Otavan näytelmiä, 01.01.1938, s. 50 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1136188?page=50] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Finnische Handelsrundschau, 01.06.1938, nro 3, s. 27 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1010968?page=27] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)

  ---

Rippikirjamerkintöjä

• Helsinki - rippikirja, 1870-1881 (MKO229-251 P4) > Sivu 78 78: sivu 78; SSHY: [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=234...] (Viitattu 12.9.2020)

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 282. viikkoprofiili (02.05.2021-08.05.2021).

Aino Kallaksen isä Julius Leopold Fredrik Krohn oli Karjalan 274. viikkoprofiili, hänen isoisänsä Leopold Vilhelm Krohn oli Karjalan 280. viikkoprofiili ja hänen setänsä Leopold August Krohn oli Karjalan 279. viikkoprofiili.

https://et.wikipedia.org/wiki/Aino_Kallas

http://www.hiiuleht.ee/2019/07/aino-kallas-ja-hiiumaa/

https://dea.digar.ee/cgi-bin/dea?a=d&d=AKkeeljakirjandus201708.2.9

Kirjailija, Helsinki. Aiemmin: Tallinna, Viro; Lontoo, Iso-Britannia; Helsinki; Tartto, Viro; Pietari, Venäjä.

Syntyisin: Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta.

Autor. Helsingi. Varem: Tallinn; London, Suurbritannia; Helsingi, Soome; Tartu; Peterburi, Venemaa.

Sündis: Kiiskilä, Viiburi kihelkond, Soome.

"Aino Suonio"

Syntymä / Sünd / Birth / Рождение:

Aino Krohn syntyi Viipurin maalaiskunnassa 02.08.1878.

Aino Krohn sündis Viiburi kihelkonnas 02.08.1878.

Avioliitto / Abielu / Marriage / Брак:

Aino Krohn ja Oskar Kallas avioituivat saksalaisessa kirkossa Helsingissä 06.08.1900.

Aino Krohn ja Oskar Kallas abiellusid Helsingi Saksa kirikus 06.08.1900.

Kuolema / Surm / Death / Смерт:

Aino Kallas kuoli Helsingissä 09.11.1956.

Aino Kallas suri Helsingis 09.11.1956.

Elämäkerta / Biograafia / Biography / Биография:

FIN

Suomalais-virolaisen Aino Kallaksen poikkeuksellisen laaja tuotanto ulottuu kuudelle vuosikymmenelle, ja siihen kuuluu lähes kaikkia kirjallisuuden lajeja: novelleja, romaaneja, näytelmiä, runoja, esseitä sekä vihdoin muistelmia ja päiväkirjoja. Pääosa hänen tuotannostaan liittyy Viron historiaan ja mytologiaan. Diplomaatin puolisona Euroopan pääkaupungeissa liikkunut, kauneudestaan kuuluisa Kallas julkaisi myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostavan sarjan Päiväkirjoja. [1, 2]

Aiheidensa ja asuinpaikkojensa nojalla Aino Kallas oli kansainvälisimpiä suomalaisia kirjailijoita. Hän asui tuotteliaimman kautensa Virossa ja Englannissa, minkä lisäksi hänen asuinpaikkanaan oli lyhyen ajan Pietari ja toisen maailmansodan jälkeen Tukholma. Kallaksen teoksia käännettiin viroksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja italiaksi. Aiheidensa ja kontaktiensa puolesta hän oli kahden maan kirjailija, Suomen ja Viron, ja aikanaan 1920-luvulla hän oli hyvin tunnettu Englannin kirjallisissa piireissä. [1, 2] Aino Kallas oli suomalaisen kertomataiteen täysiverisin taiteilija. [3, 2]

Sukutausta

Myös Aino Kallaksen sukutausta oli poikkeuksellinen. Hänen isänsä oli merkittävä kansanrunouden tutkija Julius Krohn, runoilijana tunnettu Suonio, ja hänen äitinsä oli Maria Vilhelmina o.s. Lindroos. [1, 2, 4]. Hänen kaksi sisartaan, Aune ja Helmi, olivat kirjailijoita, ja hänen veljistään Kaarle oli kansainvälisesti tunnettu folkloristi, Ilmari säveltäjä ja musiikin tutkija. Itse hän aina korosti liittymistään Krohn-sukuun ja näki sen erityispiirteinä kansainvälisyyden, liikkuvuuden ja sopeutumisen monenlaisiin oloihin, monipuolisen kielitaidon ja taiteellisen lahjakkuuden. Kallaksen tuotannossa on erilaisia muunnelmia isän hukkumiskuolemasta 1888 aina varhaisista novelleista omaelämäkerralliseen romaaniin Katinka Rabe; sen tapahtumapaikkana oli isän vanhempien Kiiskilän kartano Viipurinlahden länsirannalla. [1, 2]

Ainon lapsuusvuodet kuluivat pääasiassa Helsingissä, missä Aino kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua (1894). Kesät hän kuitenkin vietti perheen kanssa Kiiskilän sukukartanossa Viipurinlahden rannalla. Muistoja tästä ajasta Kallas kuvasi teoksessaan Katinka Rabe. Aino kirjoitti jo nuorena runoja ja novelleja, jotka kuvasivat romanttista rakkautta. Hän julkaisi kolme kokoelmaa, Lauluja ja balladeja (1897), Kuloa ja kevättä (1899) ja Kirsti. [5, 2]

Perhe

Aino Kallas korosti isänsä perintöä käyttämällä kahdessa ensimmäisessä teoksessaan kirjailijanimeä Aino Suonio. Puolisonsa, tunnetun virolaisen tiedemiehen ja kulttuurivaikuttajan Oskar Kallaksen hän oli tavannut ohimennen jo nuorena tyttönä tämän stipendiaattiaikana Suomessa, mutta 1899 hänen elämänsä kääntyi uuteen suuntaan, kihlaukseen ja sitten avioliittoon Kallaksen kanssa. [1, 2] Silloisen lain mukaan Aino menetti Suomen kansalaisuuden avioliiton myötä. [6, 2] Ensimmäinen lapsi Virve syntyi 28.5.1901, samana päivänä, jolloin Oskar Kallas väitteli Helsingissä tohtoriksi tutkimuksellaan Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie (Kertauslaulut virolaisessa kansanrunoudessa). Sittemmin perhe karttui vielä kolmella lapsella. Vanhempiensa jälkeen eli vain nuorin, Englantiin jäänyt ja siellä BBC:ssä työskennellyt Hillar, joka muutti sittemmin Suomeen ja kuoli Helsingissä. [1, 2]

Tartto

Kallakset muuttivat Tarttoon 1903 asuttuaan sitä ennen kolme vuotta Pietarissa, jossa Oskar toimi opettajana. [1, 6, 2] Oskar toimi Postimeehen toimittajana ja opettajana. [6, 2] Aino Kallaksen merkittävin kirjailijakausi alkoi hänen Viroon muuttonsa jälkeen. [7, 2] Virolainen ympäristö oli Aino Kallakselle tärkeä kahdellakin tavalla. Kesällä 1903 hän tapasi Saarenmaalla Kaarman lukkarilassa miehensä enon, jonka kertomat tapaukset herättivät hänet sosiaalisesti ja historiallisesti. Carl Allas avasi nuoren kuulijansa silmät Viron yhteiskunnallisille epäkohdille ja puolifeodaalisille oloille, saksalaisten kartanonherrojen itsevaltaisuudelle ja suoranaiselle sorrolle työorjuuden aikoina, vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Näistä tarinoista saivat aiheensa Aino Kallaksen ensimmäiset merkittävät teokset, novellikokoelmat Meren takaa (I–II, 1904–1905) sekä venäläistämisajan ongelmia kuvaava kehitysromaani Ants Raudjalg (1907). Niiden sävyä ja kertomistapaa voisi nimittää indignaatiorealismiksi, lähes Minna Canthin hengessä. [1, 2] Ryhtyessään käsittelemään virolaisia aiheita on Aino Kallas nähtävästi ollut selvillä rajoittuneisuuksistaan outojen olojen tuntemisessa. Ehkäpä hän juuri siitä syystä on keskittänytkin kuvauksensa kummassakin ensimmäisessä virolaisessa novellikokoelmassaan (Meren takaa I-II) vain Saarenmaan alueelle, jossa hän on kesäisin asunut. [8, 2] Ants Raudjalg -romaani oli erikoisen mielenkiintoinen ja taiteellinen saavutus. Kuvattu Ants oli soisen seudun kasvatti, valtiollisen ja henkisen ahdistuksen tympeyttämä, voimaton kaiken arvostelija. [9, 2]

Viron luonto, sen matala, karu, autio maisema, maan synkkä historia, sen kansanrunojen rikkaudet, vetosivat Ainoon ennen tuntemattomalla tavalla. Hän sanoi itse Viron saaristosta: "On jotakin näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten erityisessä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu." [7, 2]

Aino Kallas on kerran, runokokoelmassa Suljettu puutarha (1915) antanut tuolle maisemaelämykselle lyyrillisen muodon, joka osoittaa, että siihen sisältyy jotakin tavallista syvempää, persoonallisempaa [10, 2]:

Suojärvi Liivinmaalla
Heinärannat, heterannat,
tuuli kylmää kaislaa tuuti,
huojui nevan nälkäkoivut,
pääni päällä kuovit huuti.
Soitten silmä, umpijärvi!
Suru väijyy alla lumpeen,
murehtivat mustat vedet,
rämeet saartaa järven umpeen.
Kivenkova murhe, jolle
itkun iloa ei suoda,
silmä, täynnä kyyneleitä,
joista yksikään ei vuoda. [10, 2]

Noor-Eesti

Aino Kallakselle selvisi kuitenkin melko pian, ettei yhteiskunnallisten epäkohtien paljastaminen ollut hänen keskeistä aluettaan. Hänen toiseksi virolaiseksi herättäjäkseen koitui kirjailijaryhmä Noor-Eesti, jonka aktiivinen jäsen hänestä tuli. Se korosti virolaisuuden ja kansallisen kulttuurin kehittämisen merkitystä, mutta halusi samalla avata yhteydet muuhun Eurooppaan, erityisesti sen taiteellisiin virtauksiin. Johtotähtenä oli ranskalainen symbolismi, joka pyrki hienostamaan kieltä musikaaliseen suuntaan, kehittämään sen vivahteita ja suoran realistisen kuvauksen asemesta näkemään elämän ja luonnon ilmiöissä vertauskuvallisia, sisäiseen elämään viittaavia piirteitä ja merkityksiä. Ryhmän kärkihahmoja olivat Suomessa opiskellut ja pitkään toiminut runoilija Gustav Suits, Suomeen niin ikään kiinteät suhteet rakentanut ja Helsingissä vuosikausia asunut Friedebert Tuglas sekä runoilija, sittemmin Helsingin yliopiston viron kielen lehtori Villem Grünthal-Ridala ja tunnettu kielenuudistaja Johannes Aavik, hekin Helsingin yliopiston kasvatteja. Aino Kallaksen oman erikoislaadun tajuaminen ja syveneminen näkyy novellikokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki (1913), jonka laajin novelli Lasnamäen valkea laiva kuuluu jatkuvasti tekijänsä muistettavimpiin saavutuksiin. [1, 2]

Kallaksen lyriikassa näkyvät symbolismin merkit selvästi kokoelmassa Suljettu puutarha (1915), joka sai kumppanikseen Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan elämäkerran Tähdenlento (1915). Se oli samalla Aino Kallakselle eräänlainen haaste: häntä kannusti halu esittää, millaisiin saavutuksiin naisrunoilija voi pystyä lahjakkuutensa ja intonsa turvin epäsuotuisissa oloissa ja monenlaisista vastuksista huolimatta. Ensimmäisen maailmansodan aattovuosina Aino Kallas alkoi kokea asemansa yhä problemaattisemmaksi. Häntä oli Tarton alkuaikoina kiinnostanut psykiatri ja kriitikko Juhan Luiga, joka pysytteli varovasti henkevän ystävän roolissa. [1, 2]

Aino Kallas kirjoitti suomeksi säilyttääkseen suomenkielensä mahdollisimman puhtaana, vaikka hallitsikin vironkieltä täydellisesti, lukuunottamatta joitain sanomalehtiarvosteluja ja pikku pätkiä virolaisiin aikakauslehtiin. [11, 2]

Janis Rozentāls ja Eino Leino

Matkat ulkomaille ja Suomeen pitenivät, ja 1916 Aino Kallas suunnitteli omaa "vapaavuottaan" kirjallisen työn merkeissä etäämpänä perheestään. Suomeen saavuttuaan hän tutustui ja ihastui latvialaiseen maalariin Janis Rozentālsiin, joka asui suomalaisen vaimonsa kanssa Helsingin Kulosaaressa. Aino Kallaksen puolelta ihastuminen oli enemmän henkistä ja vähemmän fyysistä kuin naistenmiehenä tunnetun taiteilijan puolelta. Rozentālsin äkillinen kuolema vuoden 1916 lopulla järkytti kirjailijaa ja aktualisoi kohtalokkaalla tavalla hänen tuotannossaan esiintyvän vastakohtaparin: rakkauden ja kuoleman. [1, 2]

Samoihin aikoihin Aino Kallas kohtasi Eino Leinon, jonka hän oli kirjailijapiireissä tavannut jo vuosia aikaisemmin. Aino Kallas oli haaveillut päiväkirjassaan innoittajan roolista – la femme inspiratrice – ja nyt hän sai käytännössä kokea tuon kuvitellun osan. Eino Leinon elämä ja kirjailijanura olivat jo laskukautensa alussa, mutta hän säilyi silti pitkään luovana, säteilevänä persoonallisuutena, joka vaikutti Aino Kallakseen voimakkaammin kuin kukaan hänen ennen tuntemansa mies. [1, 2] Leino osasi vastata kaunopuheisesti Ainon kaipuuseen; suhde oli palavimmillaan Leinon kirjeissä. Tapaamiset sen sijaan olivat Ainolle usein pettymys, kun rakastettu puhui loukkaavasti tai oli humalassa – tai molempia. [6, 2] Päiväkirjoihinsa Aino Kallas on sisällyttänyt myrskykautensa tärkeimmät vaiheet, samoin kuin Eino Leinon kirjeet. Hänen avioliittonsa säröili, mutta ei kuitenkaan hajonnut; hän ei kyennyt jättämään perhettään eikä ottamaan ratkaisevaa askelta Eino Leinon rakastajattareksi. Hänen tuotantoonsa Leinon-aika jätti pysyvät jäljet: kaikkien hänen 1920-luvun teostensa keskeisenä teemana on luvaton rakkaus, johon päähenkilöt heittäytyvät ja maksavat sen elämänsä hinnalla. [1, 2]

Viron lähetystö

Kun Oskar Kallaksesta 1918 tuli vasta itsenäistyneen Viron Helsingin-asiainhoitaja, sittemmin lähettiläs, Aino Kallaksen asema muuttui perusteellisesti. Odottamaton mullistus merkitsi ei vain etääntymistä vähitellen rappeutuvasta Eino Leinosta, vaan myös nousua yhteiskunnallisesti näkyvään asemaan entisessä kotimaassa. Tuotannossaan Aino Kallas pääsi uuden vaiheen alkuun esseekokoelmassa Nuori Viro (1918) ja romaanissaan Katinka Rabe (1920) sekä tasokkaassa novellikokoelmassa Vieras veri (1921). [1, 2]

Lontoon lähetystö

Vielä suurempaa elämänmuutosta merkitsi Oskar Kallaksen nimitys Viron Lontoon-lähettilääksi, missä tehtävässä hän oli kaksitoista vuotta 1922–1934. Aino Kallas koki Englantiin siirtymisen vapautuksena, nousuna elämänsä huipulle. Viron lähetystö sijaitsi South Kensingtonissa, korkeassa talossa osoitteessa Queen's Gate 167 [12, 1, 2]. Aino Kallas oppi nopeasti englantia, jota hän oli jonkin verran lukenut koulussa, ja pääsi pian jäseneksi moniin klubeihin ja yhdistyksiin, joista hänellä oli suurta apua niin diplomatian kuin kirjallisuuden piirissä. Hän jatkoi jo Suomessa ja Virossa aloittamaansa kiertuetoimintaa ja piti esitelmä- ja luentatilaisuuksia yli sadassa kaupungissa 1923–1930; Amerikassa hän esiintyi Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1926 englanniksi, viroksi ja suomeksi yhteensä 26 kaupungissa. Hänellä oli esitettävänään myös omaa tuotantoaan, sillä kolme hänen teostaan käännettiin englanniksi. Hän saavutti suosiota ja keräsi myönteisiä mainintoja lehdistössä sujuvan kielitaitonsa, varman esiintymisensä ja myös edustavan ulkomuotonsa ansiosta. [1, 2] Kun hän saapui englantilaiseen seuraan, kaikki huomasivat hänet, ja kerääntyivät hänen ympärilleen juttelemaan. [13, 2] Hän oli 1920-luvulla Britannian parhaiten tunnettuja suomalaisia Jean Sibeliuksen ja Paavo Nurmen ohella. [1, 2]

Aino Kallas kertoi Lontoon seuraelämästä klubeissa [14, 2]:

Lontoossa toimii kaksi suurta naisklubia, Lyceum- ja Forum-klubit, edellämainitussa oli niihin aikoihin kolmisentuhatta jäsentä. Olin monta vuotta Lyceum-klubin Baltic Circle'n puheenjohtaja ja parina viimeisenä Lontoon-vuotenani Forum-klubin kaunokirjallisen osaston varapuheenjohtaja. Pen-klubin toiminta oli myöskin vilkasta. Se on, kuten tunnettua, päivällisklubi, joka kokoontuu kerran kuukaudessa. Puheet olivat siellä kokonaan kielletyt, ainoastaan kulloinkin läsnäolevalle kutsuvieraalle tervehdyspuhe ja tämän vastaus, muuta ei. [14, 2]

Barbara von Tisenhusenista Pyhän Joen kostoon

Aino Kallaksen uusi mestarivaihe kirjailijana alkoi laajalla novellilla Barbara von Tisenhusen (1923) ja jatkui romaanilla Reigin pappi (1926) sekä proosaballadilla Sudenmorsian (1928). Sen päätepisteenä oli Pyhän Joen kosto (1930), johon niminovellin lisäksi sisältyi kertomus Imant ja hänen äitinsä. [1, 2]

Tämän vaiheen kirjalliset aiheet löytyvät vanhoista virolaisista kronikoista, mutta mukana on myös postillojen ja saarnakokoelmien aineksia, kansanuskomuksia, sananparsia ja yleensä folkloristista materiaalia. Uuden tyylin tunnusmerkkejä ovat pitkät kronikkamaiset lauserakenteet, raamatulliset sitaatit sekä vanhojen ja oppineiden sanojen ja teologisten termien käyttö. Vanhahtava kielen vaikutelma synnytetään sanastollisin ja syntaktisin keinoin, mutta kirjoitusasu pysyy lähellä nykykieltä. Tyyli herätti alkuun ihmetteleviä tai arvostelevia reaktioita, mutta vuosien varrella se on yhä selvemmin hyväksytty. Kieliasu antaa omat piirteensä myös teosten kertojille, jotka edustavat hengellisen säädyn moraalikäsityksiä ja katsomuksia. [1, 2]

Kaikkien teosten aiheena on luvaton rakkaus, eli Aino Kallaksen omin sanoin "surmaava Eros": päähenkilöt tempautuvat seurauksista välittämättä intohimonsa mukaan ja joutuvat maksamaan rikkeensä hengellään. Barbara von Tisenhusenin päähenkilö on 1500-luvulla elänyt aatelissuvun tyttö, historiallinen henkilö, joka rakastuu alempisäätyiseen kirjuriin, karkaa tämän kanssa ja saa rangaistuksen veljiltään. [1, 2] Rannun kirkkoherra Mattheus Jeremias Friesner kertoi kirjoittaneena muistiin Barbara von Tisenhusenin tarinan siksi, ettei hän ollut "mitään niin ihmeellistä vielä maan päällä nähnyt kuin on kahden ihmisen rakkaus". Tuntuu siltä, että tämä on Aino Kallaksenkin ajatus. [15, 16, 2] Reigin pappi, niin ikään historiallinen henkilö, menettää vaimonsa Catharinan syrjäiseen Hiidenmaan seurakuntaan saapuneelle diakonille. Kun kertojana on kärsivä, mustasukkaisuuden ahdistama aviomies, syntyy traaginen kaksoisvalaistus, joka synnyttää voimakkaan sisäisen jännitteen ja nostaa teoksen Aino Kallaksen tuotannon huipulle. [1, 2] Sekä rakenteensa kiinteyden että tyylinsä eheyden ja voiman puolesta se on mestariteos. [9, 2] Sen rinnalle voidaan asettaa vain Sudenmorsian, joka on vielä selvemmin "proosaballadi", vanhaan myyttiseen uskomukseen perustuva kertomus metsävahdin vaimosta Aalosta ja hänen tempautumisestaan metsän hengen mukaan ja muuntautumisestaan ihmissudeksi. Samalla se on tarina ihmismielen kaksinaisuudesta, päähenkilön eroottisesta vapautumisesta ja suistumisesta outoon hurmioon, jonka päätteeksi häntä odottaa rangaistus ihmisosasta luopumisen ja rajojen ylittämisen vuoksi. [1, 2]

Ennenkuin Aino Kallas voi kuvata ihmistä, hänen täytyy tyhjentää maailmansa liioista ihmisistä ja liioista tapahtumista. Kallas loihtii kuvattavansa ja itsensä välille salaperäisen etäisyyden. Etäisiä ovat jo hänen aiheensa: niiden ajallinen perspektiivi heittyy kauas 1600-luvulle asti, niiden ihmiset ovat puetut vanhaan, kauhtuneeseen kultabrokaadiin ja silkkiin, niiden tapahtumat ovat tulleet historiaksi. Etäisyys leimaa hänen tyyliään: hän puhuu niinkuin vanhoissa kronikoissa puhutaan, ja kuten keskiajan pyhimyskertomukset. [17, 2]

Rakkaus luonnonvoimaan, tällä kertaa joen henkeen samaistuneena, on myös novellin Pyhän Joen kosto aiheena. Sen rinnakkaiskertomuksessa Imant ja hänen äitinsä intohimo saa sokean äidinrakkauden muodon ja aiheuttaa Imantin kuoleman. Aino Kallas muovasi sen sittemmin näytelmäksi, jonka nimi Mare ja hänen poikansa (1935) osoittaa painopisteen nyt siirtyneen ilmiantajaksi syyllistyneeseen äitiin ja hänen sisäiseen taisteluunsa poikansa pelastamiseksi. Näytelmä on tekijänsä parhaita, ja Tauno Pylkkänen on säveltänyt sen myös oopperaksi 1945. [1, 2]

Näytelmät

Aino Kallas siirtyi 1930-luvun alussa kirjoittamaan näytelmiä. Hän otti yleensä pohjaksi jonkin novellinsa, jota ryhtyi dramatisoimaan ja muokkaamaan. Tulokset eivät vedä vertoja alkuperäisille novelleille, ja teoksissa häiritsee myös liioitteleva pateettisuus, joka kyllä oopperaversioissa saattaa olla vaikuttavaakin. Kipeimmin kirjailijaan koski Mare-näytelmän epäonnistuminen Estonia-teatterissa syksyllä 1935: äidinrakkauden tragediassa nähtiin kansallistunnetta loukkaavia aineksia, ja näytelmän esittäminen jouduttiin keskeyttämään. [1, 2] Kersti Bergroth kommentoi Sudenmorsiamen näytelmää: "Aino Kallas osaa tehdä näytelmänsä hiljaiseksi, sanattomaksi, niinkuin vaistoelämä on. Tämä mykkyys on hyvin vaikuttavaa". [18, 2]

Tallinna

Kallakset asettuivat Tallinnaan syksyllä 1934. Siellä Aino Kallas ei oikein viihtynyt, mutta sitä rakkaammaksi kävi 1924 hankittu kesäpaikka Kassarissa Hiidenmaan etelärannikolla, josta oli löytynyt ihanteellinen kirjoituspaikka ja innostava luonnonympäristö. Sekin sai jäädä taakse, kun kirjailija tammikuussa 1939 Suomen-matkallaan sairastui veritulppaan ja joutui viettämään puolisen vuotta sairaalassa Helsingissä. Viron poliittinen tilanne kiristyi pian, sillä maa joutui ensin luovuttamaan tukikohtia Neuvostoliitolle, ja sitten elokuun alussa 1940 se miehitettiin ja yhdistettiin Neuvostoliittoon. Kallakset elivät Virossa yltyvien vaikeuksien keskellä koko neuvostomiehityksen ja suuren osan saksalaismiehitystä 1941–1944. Perheen poika Sulev ampui itsensä helmikuussa 1941 välttyäkseen joutumasta Neuvostoliiton valtiollisen poliisin GPU:n käsiin, ja tytär Laine sai surmansa sotilaiden harhaluodista saman vuoden elokuussa, vähän ennen saksalaisjoukkojen tuloa. [1, 2]

Helsingistä Tukholmaan

Suomeen Aino Kallas pääsi ensimmäisen kerran joulukuussa 1942 ja pysyvästi marraskuun lopulla 1943. Oskar Kallas tuotiin Virve-tyttärensä ja tämän lasten kanssa Helsinkiin vaikeasti sairaana maaliskuussa 1944. Jatkosodan päättyessä koko perhe siirtyi Ruotsiin ja saapui 1.10.1944 Tukholmaan, missä Oskar Kallas kuoli 26.1.1946. [1, 2]

Raskaiden menetysten ja ankeiden olojen paineessa Aino Kallas turvautui runoon, kuten joskus aiemminkin kriisikausinaan. Kokoelmat Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) kertovat jo nimillään niiden aihepiiristä ja läheisten menetysten aiheuttamasta surusta. Vähitellen kirjailija pystyi aloittamaan muistelmansa, jotka syntyivät osin entisten lehtiartikkelien pohjalta, osin katkelmallisesti ja puutteellisen tausta-aineiston varassa Suomessa ja Tukholmassa. Löytöretkillä Lontoossa ilmestyi 1944 ja Rakkauden vangit 1951. [1, 2]

Jälleen Helsingissä

Aino Kallas oleskeli Suomessa useita kuukausia 1948–1950, mutta joutui pakolaispassin omistajana ulkoasiainministeriön varoituksesta väistymään jälleen Tukholmaan. Lopullinen kotiinpaluu Suomeen järjestyi syksyllä 1953, kun hän sai Suomen kansalaisuuden ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinnon. Menestyksen iloa himmensi kuitenkin Virve-tyttären kuolema Helsingissä pian palkinnonjaon jälkeen. [1, 2]

Uusi julkaisukanava oli auennut edellisenä vuonna Päiväkirjan ensimmäisen osan myötä 1952. Pitkään epäröityään Aino Kallas päätyi jatkamaan päiväkirjojen sarjaa (II–V, 1953–1956). Päiväkirjojen sarja katkeaa vuoteen 1931, jonka jälkeiset muistiinpanot ovat ilmeisesti tuhoutuneet sota-aikana Virossa. Tukholman vuosista kertoo postuumisti julkaistu Vaeltava vieraskirja (1957), joka käsittää vuodet 1946–1956. Sittemmin on ilmestynyt vielä kesken jäänyt Oskar Kallaksen elämäkerran luonnos Elämäntoveri (1959, toimittanut Annikki Setälä) sekä samana vuonna runovalikoima Aino Kallaksen kauneimmat runot. Päiväkirjaa täydentävät osaltaan Aino Kallaksen julkaistut kirjeet sekä leikekirja. [1, 2]

Aino Kallas asui loppuvuotensa Helsingissä Merikatu 1:ssä, samassa talossa, jossa hänen sisarensa Helmi Krohn (Setälä) ja pitkäaikainen tuttavansa Hella Wuolijoki olivat aikoinaan asuneet. Kuolema tavoitti hänet 9.11.1956 huoneessa, jonka ikkunasta avautui näköala Suomenlahdelle, Viroa kohti. Meren takana oli hänen kohtalonsa maa, mitä hän oli ajatellut muistelmiensa yhden osan otsikoksi ja joka ilmaantuikin niiden virolaisen valikoiman kanteen Mu saatuse maa. Aino Kallas haudattiin Helsingin Hietaniemeen Krohnien sukuhautaan, johon oli tuotu myös Oskar Kallaksen tuhkauurna. [1, 2]

Aino Kallas Seura

Aino Kallas Seura perustettiin Turussa 28.09.2006. Seuran lähtökohtana on Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto ja elämä. Toiminnallaan seura pyrki kartoittamaan myös laajemmin naisten erilaisia kirjoittamisen muotoja ja tapoja suomalaisessa kulttuurissa 1900-luvun alussa. Seura järjestää keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia, taidetapahtumia, kulttuurimatkoja ja naiskirjallisuuteen liittyviä seminaareja. [19, 2]

EE

Soome-Eesti kirjanik Aino Kallase erakordselt ulatuslik looming pärineb kuuest aastakümnest ja hõlmab peaaegu kõiki kirjanduse žanre: novelle, romaane, näidendeid, luuletusi, esseesid ning lõpuks ka mälestusi ja päevikuid. Suurem osa tema loomingust on seotud Eesti ajaloo ja mütoloogiaga. Kallas, kes reisis Euroopa pealinnades ja oli oma ilu poolest kuulus, avaldas ka sarja kultuuriliselt ja ajalooliselt huvitavaid Päevaraamatud. [1, 2]

Tema teoste teemade ja elukohtade põhjal oli Aino Kallas üks rahvusvahelisemaid Soome kirjanikke. Oma produktiivsematel aastatel elas ta Eestis ja Inglismaal, lisaks ka lühikest aega Peterburis ja pärast II maailmasõda Stockholmis. Kallase teosed tõlgiti eesti, rootsi, inglise, saksa ja itaalia keelde. Oma teemade ja kontaktide poolest oli ta kirjanik kahest riigist, Soomest ja Eestist, ning oli1920ndatel tuntud ka inglise kirjandusringkondades. [1, 2] Aino Kallas oli Soome narratiivse kunsti kõige täisverelisem kunstnik. [3, 2]

Genealoogia

Ka Aino Kallase perekondlik taust oli erakordne. Tema isa oli silmapaistev rahvaluule teadlane Julius Krohn, tuntud kui luuletaja Suonio, ja ema Maria Vilhelmina nee Lindroos. [1, 2, 4]. Tema kaks õde, Aune ja Helmi, olid kirjanikud ja tema vend Kaarle oli rahvusvaheliselt tuntud folklorist ja vend Ilmari helilooja ja muusikateadlane. Ta ise rõhutas alati oma seotust Krohni suguvõsaga ja nägi selles rahvusvahelise eripära, liikuvust ja paljude tingimustega kohanemist, mitmekesist keeleoskust ja kunstiannet. Kallase teostes on erinevaid variatsioone alates isa uppumissurmast 1888. aastal, varajastest novellidest autobiograafilise romaanini Katinka Rabe, mille tegevus toimus isa vanemate Kiiskilä mõisas Viiburi lahe läänekaldal. [1, 2]

Aino lapsepõlveaastad möödusid peamiselt Helsingis, kus Aino käis Helsingi Soome tütarlastekoolis (1894). Siiski veetis ta suved perega Viiskoru lahe kaldal asuvas Kiiskilä häärberis. Mälestusi sellest ajast kirjeldas Kallas oma raamatus "Katinka Rabe". Aino kirjutas luuletusi ja novelle, mis kujutasid romantilist armastust juba varases nooruses. Ta avaldas kolm kogumikku: Laule ja ballaade (1897), Kulu ja kevad (1899) ja Kirsti [5, 2]

Perekond

Oma kahes esimeses teoses rõhutas Aino Kallas oma isa pärandit kasutades autori nime Aino Suonio. Tema elukaaslane, tuntud Eesti teadlane ja kultuuritegelane Oskar Kallas oli teda noore tüdrukuna möödaminnes kohanud Soomes õppimise ajal, kuid 1899. aastal pöördus tema elu uues suunas - ta kihlus ja seejärel abiellus Kallasega. [1, 2] Toonase seaduse järgi kaotas Aino abielu tõttu Soome kodakondsuse. [6, 2] Esimene laps Virve sündis 28. mail 1901, samal päeval kui Oskar Kallas. kaitses Helsingis doktoritöö Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie (Ülevaate laulud eesti rahvaluules). Perre sündisid veel kolm last. Vanemate surma järel (?) oli elus ainult neist noorim, kes jäi Inglismaale ja töötas seal BBC-s Hillar, kes hiljem kolis Soome ja suri Helsingis. [1, 2]

Tartu

Kallas kolis 1903. aastal Tartusse, elades seal kolm aastat Peterburis, kus Oskar töötas õpetajana.(?) [1, 6, 2] Oskar oli Postimehe toimetaja ja õpetaja [6, 2] Aino Kallase kirjanikuperiood algas pärast tema kolimist Eestisse. [7, 2] Eesti keskkond oli Aino Kallasele oluline kahel viisil. 1903. aasta suvel kohtus ta oma abikaasa onuga, kelle abikaasa erutas ühiskondlikult ja ajalooliselt.Carl Allas avas oma noore kuulaja silmad Eesti sotsiaalsetele hädadele ja poolfeodaalsetele oludele, Saksa mõisate autonoomiale ja otsesele rõhumisele orjaaastatel, ainult tööorjuse ajal. Nende teemaks olid Aino Kallase esimesed märkimisväärsed teosed, novellikogud Mere tagant (I–II, 1904–1905) ja Vene aja probleeme kirjeldav arenguromaan Ants Raudjalg (1907). Nende tooni ja jutustamisviisi võiks nimetada nördimusrealismiks, peaaegu Minna Canthi vaimus. [1, 2] Eesti teemadega tegelema asudes on Aino Kallas ilmselt teadlik oma piiratusest imelike olude tundmisel. Võib-olla seepärast on ta kirjeldused oma mõlemas esimeses Eesti novellikogus (Mere tagant I-II) suunanud ainult Saaremaa piirkonnale, kus ta on suvel elanud. [8, 2] Romaan Ants Raudjalg oli eriti huvitav ja kunstiline saavutus. Kirjeldatud sipelgad on üles kasvanud soises piirkonnas, olekust ja vaimsest ärevusest tuhmunud, kõige jõuetu kriitik. [9, 2]

Eesti loodus, selle madal, viljatu, mahajäetud maastik, riigi sünge ajalugu, rahvaluule rikkus meeldisid Ainole senitundmatul viisil. Ta ise ütles Eesti saarestiku kohta: "Nende saarte toonides, kuivades avarustes ja liivabaarides, nende romantilistes sõjarekordides ja vanades mullakindlustes, kogu oma erilisel ülemeremaal on midagi, mis kord uuritud on ei lastud välja." [7, 2]

Aino Kallas on kunagi luulekogus Suletud aed (1915) andnud sellele maastikukogemusele lüürilise vormi, mis näitab, et see sisaldab midagi tavapärasest sügavamat ja isikupärasemat. [10, 2]:

Suojärvi Liivinmaalla
Heinärannat, heterannat,
tuuli kylmää kaislaa tuuti,
huojui nevan nälkäkoivut,
pääni päällä kuovit huuti.
Soitten silmä, umpijärvi!
Suru väijyy alla lumpeen,
murehtivat mustat vedet,
rämeet saartaa järven umpeen.
Kivenkova murhe, jolle
itkun iloa ei suoda,
silmä, täynnä kyyneleitä,
joista yksikään ei vuoda. [10, 2]

Noor-Eesti

Peagi sai Aino Kallasele selgeks, et sotsiaalsete hädade paljastamine pole tema keskne ala. Tema teine ​​Eesti taaselustamine oli kirjanike rühmitus Noor-Eesti, mille aktiivseks liikmeks ta sai. See rõhutas eestluse ja rahvuskultuuri arendamise olulisust, kuid soovis samal ajal avada sidemeid muu Euroopaga, eriti selle kunstivooludega. Juhtstaariks oli prantsuse sümbolism, mis püüdis keelt muusikalises suunas täpsustada, arendada selle nüansse ja otsese realistliku kirjelduse asemel näha elu ja loodusnähtustes sümboolseid jooni ja sisemisele elule viitavaid tähendusi. Rühma juhtfiguurideks olid pikka aega Soomes õppinud ja töötanud luuletaja Gustav Suits, samuti Soomega tihedad suhted loonud ja aastaid Helsingis elanud Friedebert Tuglas ning luuletaja, tollane Helsingi ülikooli eesti keele lektor Villem Grünthal-Ridala ja tuntud keelereformija Johannes Aavik, nad olid ka Helsingi ülikooli tudengid. Aino Kallase taju ja süvenemist omaenda eripärasesse kvaliteeti võib näha novellikogu Lähtevien laivojen kaupunki (1913), mille mahukaim novell Lasnamäen valkea laiva on autori üks meeldejäävamaid saavutusi. [1, 2]

Kallase laulusõnad näitavad selgelt sümbolismi märke kogumikus Suljettu puutarha (1915), mille partneriks oli eesti rahvusluuletaja Lydia Koidula elulugu Tähdenlento (1915). Samal ajal oli see Aino Kallasele omamoodi väljakutse: teda ajendas soov esitada, milliseid saavutusi suudab naisluuletaja oma ande ja entusiasmiga ebasoodsates tingimustes ja hoolimata mitmetahulisest vastupanust. Esimese maailmasõja eelõhtul hakkas Aino Kallas tundma, et tema positsioon muutub üha problemaatilisemaks. Tartu algusaegadel huvitas teda psühhiaater ja kriitik Juhan Luiga, kes jäi hoolikalt vaimusõbra rolli. [1, 2]

Aino Kallas kirjutas soome keeles, et hoida oma soome keelt võimalikult puhtana, kuigi ta valdas eesti keelt suurepäraselt, välja arvatud mõned ajalehearvustused ja väikesed jupid eesti ajakirjast. [11, 2]

Janis Rozentāls ja Eino Leino

Reisid välismaale ja Soome pikenesid ning 1916. aastal kavandas Aino Kallas oma "vaba aasta" perekonnast eemal kirjaliku töö vormis. Pärast Soome saabumist tutvus ta ja armus läti maalikunstniku Janis Rozentālsiga, kes elas koos soomlasest abikaasaga Helsingis Kulosaarel. Aino Kallase poolt oli armumine vaimne ja vähem füüsiline kui naismehena tuntud kunstniku poolel. Rozentāla ootamatu surm 1916. aasta lõpus šokeeris autorit ja aktualiseeris oma lavastuses surmaga vastupidise paari: armastus ja surm. [1, 2]

Samal ajal kohtus Aino Kallas Eino Leinoga, keda ta oli aastaid varem kirjanike ringkondades kohanud. Aino Kallas oli oma päevikus unistanud inspireerija rollist - la femme inspiratrice - ja nüüd sai ta seda kujuteldavat osa praktikas kogeda. Eino Leino elu ja kirjanikukarjäär olid juba taandarengu alguses, kuid ta jäi siiski kauaks loovaks, säravaks isiksuseks, mis mõjutas Aino Kallast tugevamalt kui ükski mees, keda ta kunagi varem tundis. [1, 2] Leino suutis Aino igatsusele kõnekalt vastata; suhe oli Leino kirjades kõige tulisem. Kohtumised olid seevastu Ainole sageli pettumuseks, kui kallim rääkis solvavalt või oli purjus - või mõlemad. [6, 2] Aino Kallas on oma päevikutesse lisanud nii oma tormise hooaja olulisemad etapid kui ka Eino Leino kirjad. Tema abielu purunes, kuid ei lagunenud; ta ei saanud oma perekonda jätta ega astuda otsustavat sammu Eino Leino armukesena. Leino periood jättis tema lavastusse püsivad jäljed: kõigi tema 1920. aastate teoste keskne teema on loata armastus, millele peategelased heidavad ja maksavad selle eest oma elu hinnaga. [1, 2]

Eesti saatkond

Kui Oskar Kallasest sai 1918. aastal Helsingis taasiseseisvunud Eesti juhtumikorraldaja ja hiljem suursaadik, muutus Aino Kallase positsioon radikaalselt. Ootamatu murrang tähendas mitte ainult distantseerumist järk-järgult langevast Eino Leinost, vaid ka tõusmist endisel kodumaal ühiskondlikult silmapaistvale kohale. Oma lavastuses jõudis Aino Kallas esseekogumikus Nuori Viro (1918) ja romaanis Katinka Rabe (1920) samuti kvaliteetses novellikogus uue etapi algusesse Vieras veri (1921). [1, 2]

Londoni saatkond

Veelgi suurem muutus elus oli Oskar Kallase nimetamine Eesti suursaadikuks Londonis, ametikohal, mida ta pidas kaksteist aastat aastatel 1922–1934. Inglismaale kolimist nägi Aino Kallas vabanemisena, tõusu oma elu tippu. Eesti saatkond asus South Kensingtonis, kõrghoones Queen's Gate 167 juures [12, 1, 2]. Aino Kallas õppis kiiresti inglise keeles, mida ta oli koolist mõnevõrra lugenud, ja sai peagi paljude klubide ja ühenduste liikmeks, millest oli palju abi nii diplomaatias kui kirjanduses. Ta jätkas juba Soomes ja Eestis alustatud tuuritegevusi ning pidas aastatel 1923–1930 loenguid ja loenguid enam kui sajas linnas; Ameerikas esines ta 1926. aastal Ameerika Ühendriikides ja Kanadas inglise, eesti ja soome keeles kokku 26 linnas. Tal oli ka oma lavastus esitada, kuna kolm tema teost tõlgiti inglise keelde. Ta kogus populaarsust ja kogus ajakirjanduses positiivseid maininguid tänu sujuvale keeleoskusele, enesekindlale välimusele ja ka esinduslikule välimusele. [1, 2] Kui ta Inglise seltskonda jõudis, märkasid teda kõik ja kogunesid tema ümber vestlema. [13, 2] 1920. aastatel oli ta koos Jean Sibeliuse ja Paavo Nurmiga Suurbritannia tuntumaid soomlasi. [1, 2]

Aino Kallas rääkis seltsielust Londoni klubides [14, 2]:

Londonis on kaks suurt naisteklubi, Lyceum ja Forum, millel sel ajal oli kolm tuhat liiget. Olin aastaid Lyceum-klubi Baltic Circle esimees ja paar viimast aastat Londonis Forum-klubi ilukirjanduse osakonna aseesimees. Ka Pen-klubi tegevus oli elav. See on, nagu teada, õhtusöögiklubi, mis tuleb kokku kord kuus. Sõnavõtud olid seal täiesti keelatud, ainult tervitamine kohalviibivale külalisele ja tema vastus, ei midagi muud. [14, 2]

Barbara von Tisenhusenist Püha jõe kättemaksuni

Aino Kallase uus kirjaniku meisterfaas algas ulatusliku novelli Barbara von Tisenhusen (1923) ja jätkus romaani Reigi õpetaja (1926) ja proosaballaadiga Hundimõrsja (1928). Selle kulminatsiooniks oli Püha jõe kättemaks (1930), mis sisaldas lisaks nimiloole ka Imanti ja tema ema lugu. [1, 2]

Selle etapi kirjutatud aineid võib leida vanadest Eesti kroonikatest, kuid leidub ka postkaartide ja jutlusekogude materjale, rahvauskumusi, kõnekäände ja üldjuhul rahvaluulematerjale. Uue stiili tunnused on pikad kroonilised lausestruktuurid, piibli tsitaadid ning vanade ja teaduslike sõnade ning teoloogiliste terminite kasutamine. Aegunud mulje keelest luuakse sõnavara ja süntaktiliste vahenditega, kuid õigekiri jääb tänapäevase keele lähedale. Stiil tekitas algul üllatavaid või kriitilisi reaktsioone, kuid aastatega on see järjest enam aktsepteeritud. Keel annab oma omadused ka teoste jutustajatele, kes esindavad vaimse korralduse moraalseid kontseptsioone ja vaateid. [1, 2]

Kõigi teoste teema on loata armastus, see tähendab Aino Kallase enda sõnade järgi "surmav Eros": peategelased on haaratud oma kirgude tagajärgedest ja peavad oma üleastumiste eest maksma oma elab. Barbara von Tisenhuseni peategelane on XVI sajandil elanud aadlitüdruk, ajalooline isik, kes armub madalama astme kirjatundjasse, põgeneb sellega ja saab vendadelt karistuse. [1, 2] Rannu pastor Mattheus Jeremias Friesner ütles, et kirjutas Barbara von Tisenhuseni loo üles, kuna ta polnud "näinud midagi nii imelist maa peal, kui kahe inimese vahel valitseb armastus". Tundub, et see on ka Aino Kallase idee. [15, 16, 2] Reigi õpetaja, samuti ajalooline isik, kaotab oma naise diakonile, kes saabus Catharina kaugemasse Hiiumaa kihelkonda. Kui jutustaja on kannatlik abikaasa, keda kadedus kummitab, tekib traagiline topeltvalgustus, mis tekitab tugeva sisemise pinge ja tõstab teose Aino Kallase lavastuse tippu. [1, 2] See on meistriteos nii oma struktuuri kindluse kui ka stiili terviklikkuse ja jõu poolest. [9, 2] Selle kõrvale saab paigutada ainult Hundimõrsja, veelgi selgemalt "proosa-ballaadi", mis põhineb vanal müütilisel veendumusel metsamehe naisest Aalost ja tema püüdmisest vaimu vaimus. mets ja tema muutumine libahundiks. Samal ajal on see lugu inimmõistuse duaalsusest, peategelase erootilisest vabastamisest ja kummalise ekstaasi rööbastelt mahasõidult, mille lõpus ootab teda karistus inimosast loobumise ja piiride ületamise eest. [1, 2]

Enne kui Aino Kallas suudab inimest kirjeldada, peab ta oma maailma puhastama liiga paljudest inimestest ja liiga paljudest sündmustest. Kallas loob subjekti ja enda vahel salapärase kauguse. Kauged on juba tema subjektid: nende ajaline perspektiiv visatakse kaugele tagasi 17. sajandisse, nende inimesed on riietatud vanasse, kohkunud kuldbrokaadi ja siidi, nende sündmustest on saanud ajalugu. Kaugus iseloomustab tema stiili: ta räägib nii, nagu seda räägitakse vanades kroonikates, ja nagu keskaegsetes pühades jutustustes. [17, 2]

Armastus looduse jõu vastu, mis on seekord samastatud jõevaimuga, on ka Novelli teose "Püha jõe kättemaks" teema. Paralleelses loos võtab Imanti ja tema ema kirg pimeda emaarmastuse vormi ja põhjustab Imanti surma. Aino Kallas kujundas selle hiljem näidendiks nimega “Mare ja tema poeg” (1935), mis näitab, et nüüd on tähelepanu pööratud aruandva kurjategijast emale ja tema sisemisele võitlusele poja päästmiseks. Näidend on selle autoritest parim ja Tauno Pylkkänen on selle ka ooperina loonud 1945. aastal. [1, 2]

Mängib

Aino Kallas kolis näidendeid kirjutama 1930. aastate alguses. Tavaliselt võttis ta aluseks mõned oma novellid, mida ta hakkas dramatiseerima ja toimetama. Tulemusi ei võrrelda algsete novellidega ning teoseid häirib ka liialdatud pateetika, mis ooperiversioonides võib olla muljetavaldav. Autorit mõjutas enim näidendi Mare läbikukkumine teatris Estonia 1935. aasta sügisel: emaarmastuse tragöödias nähti tragöödiat ja etenduse esitamine tuli peatada. [1, 2] Kersti Bergroth kommenteeris näidendit Sudenmorsian': "Aino Kallas teab, kuidas muuta oma mäng vaikseks, sõnatuks, nagu oleks instinkt. See vaikus on väga muljetavaldav." [18, 2]

Tallinn

Kallas asus Tallinna elama sügisel 1934. Aino Kallas end seal eriti ei tundnud, kuid 1924. aastal omandatud suvekoht Hiiumaa lõunarannikul Kassaris, kust oli leitud ideaalne kirjutamiskoht ja inspireeriv looduskeskkond veelgi armsam. Ka see jäi seljataha, kui autor haigestus jaanuaris 1939 Soome reisil verehüüvesse ja pidi veetma pool aastat Helsingi haiglas. Poliitiline olukord Eestis süvenes peagi, kuna riik pidi esmalt loovutama alused Nõukogude Liidule ning seejärel 1940. aasta augusti alguses see okupeeriti ja liideti Nõukogude Liiduga. Kallas elas kogu Nõukogude okupatsiooni ja 1941.-1944. Aasta Saksa okupatsiooni ajal raskuste keskel. Perekonna poeg Sulev lasi end 1941. aasta veebruaris maha, et vältida sattumist Nõukogude riigipolitsei GPU kätte ja tema tütar Laine tapeti sõduri pettekujutlusega sama aasta augustis, vahetult enne Saksa vägede saabumist. [1, 2]

Helsingist Stockholmi

Aino Kallas tuli esimest korda Soome detsembris 1942 ja püsivalt novembri lõpus 1943. Oskar Kallas toodi koos Virve tütre ja tema raskelt haigete lastega Helsingisse 1944. aasta märtsis. Jätkusõja lõppedes kolis kogu pere Rootsi ja saabus 1. oktoobril 1944 Stockholmi, kus Oskar Kallas 26. jaanuaril 1946 suri. [1, 2]

Raskete kaotuste ja viletsate olude survel kasutas Aino Kallas luulet, nagu ta tegi seda mõnikord oma kriisiaegadel. Kollektsioonid Kuoleman joutsen (1942), Kuun silta (1943) ja Polttoroviolla (1945) räägivad juba oma nimedes oma teemast ja peatsete kaotuste põhjustatud leinast. Tasapisi suutis autor alustada oma mälestusi, mis loodi osaliselt kunagiste ajaleheartiklite põhjal, osaliselt killustatult ja ebapiisava taustmaterjaliga Soomes ja Stockholmis. Löytöretkillä Lontoossa ilmusid 1944. aastal ja Rakkauden vangit aastal 1951. [1, 2]

Jälle Helsingis

Aino Kallas viibis aastatel 1948–1950 mitu kuud Soomes, kuid põgenikepassi omanik pidi välisministeeriumi hoiatusel uuesti Stockholmi teed andma. Lõplik tagasipöördumine koju Soome toimus 1953. aasta sügisel, kui ta sai Soome kodakondsuse ning Jenny ja Antti Wihuri fondi aupreemia. Edurõõmu summutas aga Virve tütre surm Helsingis vahetult pärast autasustamist. [1, 2]

Uus väljaandekanal oli eelmise aasta avatud Päevaraamat esimese osaga aastal 1952. Pärast pikka kõhklust jätkas Aino Kallas päevikute sarja jätkamist (II–V, 1953–1956). Päevikute sari katkeb kuni 1931. aastani, pärast seda on noodid ilmselt sõja ajal Eestis hävitatud. Stockholmi aastatest räägib postuumselt ilmunud Vaeltava vieraskirja (1957), mis hõlmab aastaid 1946–1956. Sellest ajast alates on ilmunud Oskar Kallase elulooraamatu Elämäntoveri (1959, toimetanud Annikki Setälä) ja veel sama aasta luulekogu Aino Kallaksen kauneimmat runot. Päevikut täiendavad Aino Kallase avaldatud kirjad ja külalisteraamat. [1, 2]

Aino Kallas elas ülejäänud aasta Helsingis Merikatu 1, samas majas, kus kunagi olid elanud tema õde Helmi Krohn (Setälä) ja kauaaegne tuttav Hella Wuolijoki. Surm jõudis temani 9. novembril 1956 aknaga toast, kust avanes vaade Soome lahele, Eesti poole. Mere taga oli tema saatuse maa, mida ta arvas olevat oma mälestuste ühe osa pealkirjaks ja mis ilmus nende Eesti valiku aktsioonis Mu saatuse maa. Aino Kallas maeti Helsingis Hietaniemis Krohni perekonna hauda, ​​kuhu oli toodud ka Oskar Kallase tuhaurn. [1, 2]

Aino Kallase Selts

Aino Kallase selts asutati Turus 28. septembril 2006. Seltsi lähtekohaks on Aino Kallase kirjutatud lavastus ja elu. Oma tegevusega püüdis selts ka laiemalt kaardistada 20. sajandi alguse Soome kultuuris naiste erinevaid vorme ja viise. Selts korraldab naistekirjandusega seotud arutelu- ja esitlusüritusi, kunstiüritusi, kultuurireise ja seminare. [19, 2]

Teokset - Töötab [20]:

• Lauluja ja ballaadeja (EE Laule ja ballaade). WSOY, 1897 (nimellä, nime all Aino Suonio)
• Kuloa ja kevättä, novelleja (EE Kulu ja kevad). WSOY, 1899 (nimellä, nime all Aino Suonio)
• Kirsti: sielunkuvaus. (nimellä, nime all Aino Julia Maria Kallas). Otava, 1902.
• Meren takaa (EE Mere tagant). Otava, 1904.
• Meren takaa: toinen sarja. (EE Mere tagant: teine ​​sari) Otava, 1905.
• Ants Raudjalg: virolainen kertomus. Otava, 1907.
• Bathseba: Runonäytelmä 5:ssä näytöksessä, 1910 (julkaisematon käsikirjoitus löytyi 2008 Viron kirjallisuusmuseosta, sisältyy Silja Vuorikurun väitöskirjan painettuun versioon)
• Merentakaisia lauluja: valikoima runokäännöksiä ja katsaus virolaiseen laulurunouteen. Otava, 1911.
• Lähtevien laivojen kaupunki. Otava, 1913. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995 (Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.). ISBN 951-717-851-4.
• Seitsemän: Titanic-novelleja. Otava, 1914.
• Suljettu puutarha: runoja. Otava, 1915.
• Tähdenlento: virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä. Otava, 1915.
• Nuori-Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja. Otava, 1918.
• Musta raita: valikoima virolaisaiheisia novelleja: 1904–1914. Otava, 1919.
• Katinka Rabe: kirja lapsesta. Otava, 1920.
• Vieras veri: rakkausnovelleja. Otava, 1921.
• Barbara von Tisenhusen: liivinmaalainen tarina. Otava, 1923.
• Meren takaa. Otava, 1924.
• Reigin pappi: hiidenmaalainen tarina. (EE Reigi õpetaja) Otava, 1926. us. painoksia
• Langatonta sähköä: pieniä kirjeitä Lontoosta. Otava, 1928.
• Sudenmorsian: hiidenmaalainen tarina. (EE Hundimõrsja) Otava, 1928 us. painoksia
• Pyhän joen kosto: kaksi balladia. (EE Püha jõe kättemaks) Otava, 1930.
• Marokon lumoissa: pieniä kirjeitä Marokosta. Otava, 1931. – Lasipalatsi, 2000. (Kirja kerrallaan.). ISBN 951-9351-59-0.
• Bathseba Saarenmaalla: yksinäytöksinen näytelmä. Otava, 1932. (perustuu saman nimiseen novelliin)
• Mare ja hänen poikansa: kolminäytöksinen näytelmä: (neljä kuvaelmaa). (EE Mare ja ta poeg) Otava, 1935 (perustuu novelliin "Imant ja hänen äitinsä")
• Tähdenlento: virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä. Otava, 1935 (uudistettu laitos)
• Talonpojan kunnia: yksinäytöksinen näytelmä. Otava, 1936. (Otavan näytelmäkirjoja; 17.) (perustuu novelliin "Bernhard Riives")
• Sudenmorsian, balladinäytelmä : viisi näytöstä, Otava 1937 (perustuu saman nimiseen romaaniin)
• Valitut teokset. 1, Valkea laiva. Otava, 1938.
• Valitut teokset 2. Valittuja novelleja ja Katinka Rabe. Meren takaa. Otava, 1938.
• Valitut teokset. 3, Surmaava Eros. Otava, 1938.
• Kuoleman joutsen: runoja. Otava, 1942.
• Kuun silta: runoja. Otava, 1943.
• Löytöretkillä Lontoossa: kaksitoista vuotta Viron Lontoon-lähetystössä vuosina 1922–1934: muistelmia Englannista, Amerikasta ja Hollannista. Otava, 1944.
• Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1945.
• Mallen tunnustukset: yksinäytöksinen ilveily. Tammi, 1945. – (Tammen näytelmiä; 8.).
• Polttoroviolla: runoja. Otava, 1945.
• Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1946.
• Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita: muistoja ja muotokuvia. Otava, 1947.
• Seitsämän neitsyttä: tarinoita. Otava, 1948.
• Virvatulia: tarinoita. Otava, 1949.
• Rakkauden vangit: tarinoita. Otava, 1951.
• Päiväkirja vuosilta 1897–1906 (EE Päevaraamat aastaist 1897–1906). Otava, 1952.
• Päiväkirja vuosilta 1907–1915 (EE Päevaraamat aastaist 1907–1915). Otava, 1953.
• Päiväkirja vuosilta 1916–1921 (EE Päevaraamat aastaist 1816–1921). Otava, 1954.
• Valitut teokset. johdannon kirj. Kai Laitinen. Otava, 1954. (Suuret suomalaiset kertojat; 10.). us. painoksia
• Päiväkirja vuosilta 1922–1926 (EE Päevaraamat aastaist 1922–1926). Otava, 1955.
• Päiväkirja vuosilta 1927–1931 (EE Päevaraamat aastaist 1927–1931). Otava, 1956.
• Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956. Otava, 1957.
• Aino Kallaksen kauneimmat runot: valikoima. toim. Eino Kauppinen & Sirkka Rapola. Otava, 1959.
• Elämäntoveri. painoon toim. Annikki Setälä. Otava, 1959.
• Elämäni päiväkirjat. 1, 1897–1916; esipuheella, eräillä lisäyksillä ja huomautuksilla varustanut Kai Laitinen. Otava, 1978 ISBN 951-1-04694-2.
• Elämäni päiväkirjat. 2, 1917–1931. Otava, 1978 ISBN 951-1-04695-0.
• Kolme naista, kolme kohtaloa: Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914–1955. toim. Riitta Kallas. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, ISSN 0355-1768; 509.). ISBN 951-717-576-0.
• Elämisen taiteesta: Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä. toimittanut Silja Vuorikuru. Otava, 2008 ISBN 978-951-1-22552-2.

Kunnianosoitukset [1]:

• Valtion kirjallisuuspalkinto 1908, 1920, 1926, 1928, 1942; Längmanin rahaston palkinto 1915, 1927; valtion kirjailijaeläke 1938; Aleksis Kiven palkinto 1942; Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto 1953. Eesti Kirjanduse Seltsin kunniajäsen 1932.

Viitteet:

• [1] Kai Laitinen: Kallas, Aino. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (Viitattu 02.05.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste [http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002824] (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Aino Kallas. Hakkapeliitta, 02.08.1938, nro 31, s. 4 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1108911?page=4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [4] Viipurin saksalaisen evankelisluterilaisen seurakunnan kirkonarkisto.
• [5] Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. Porvoo: WSOY, 1954. 796 s.
• [6] Milla Ollikainen: Oskar Kallas ei hylännyt vaimoaan, vaikka Ainon rakkaus Eino Leinoon toi suhteeseen kolmiodraaman. Seura 07.03.2018. [https://seura.fi/ilmiot/historia/oskar-kallas-ei-hylannyt-vaimoaan-...] (Viitattu 02.05.2021)
• [7] Toini Havu: Aino Kallas. Suomen nainen, 01.06.1938, nro 6-7, s. 9 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/899720?page=9] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [8] Gustav Suits: Aino Kallas novellinkirjoittajana. Valvoja, 01.01.1909, nro 11, s. 18 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/498012?page=18] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [9] Aarne Anttila: Aino Kallas. Suomen Kuvalehti, 28.07.1928, nro 31, s. 14 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888865?page=14] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [10] Aino Kallas, runoilija. Helsingin Sanomat, 02.08.1938, nro 204, s. 4 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1984284?page=4] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [11] Aino Kallas. Suomen nainen, 15.11.1915, nro 22, s. 1 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/901125?page=1] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [12] 167, Queen's Gate. Uusi Suomi, 17.04.1927, nro 88, s. 29 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1705025?page=29] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [13] Elsa Enäjärvi: Lontoon suomalaisia. Suomen Kuvalehti, 24.11.1928, nro 48, s. 15 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888882?page=15] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [14] Tuuli Reijonen: Aino Kallas Lontoossa.Kuva, 27.04.1938, nro 9, s. 21 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/879541?page=21] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [15] Aino Kallas. Naisten ääni, 30.08.1928, nro 14-15, s. 10 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/907923?page=10] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [16] Aino Kallas 60-vuotias. Uusi huomen, 30.07.1938, nro 6, s. 4 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/500247?page=4] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [17] T. Vaaskivi: Aino Kallaksen runomaailma. Aamu, 01.03.1938, nro 3-4, s. 5 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/703128?page=5] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [18] Kersti Bergroth: Sudenmorsian. Päiväkirja, 01.01.1937, nro 6, s. 19 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502765?page=19] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• [19] Aino Kallas Seura. [https://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/aino-kallas/] (Viitattu 02.05.2021)
• [20] Aino Kallas. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Aino_Kallas] (Viitattu 02.05.2021)

Lisätietoja - Lisateave - More information - Больше информации:

• Viipurin paikkakuntaprojekti
• Viipurin maalaiskunnan paikkakuntaprojekti
• Kallas (o.s. Krohn), Aino Julia Maria. Kuka kukin on 1954. [http://runeberg.org/kuka/1954/0320.html] (Viitattu 02.05.2021)
• Kallas, Aino. Biografiskt lexikon för Finland. [http://www.blf.fi/artikel.php?id=2824] (Viitattu 02.05.2021)
• Valvoja, 01.09.1919, nro 8, s. 47 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/671375?page=47] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Helsingin Sanomat, 02.08.1928, nro 207, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1533429?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Aamulehti, 02.08.1928, nro 209, s. 5 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1508848?page=5] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Viikko-Sanomat, 04.08.1928, nro 31, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1716178?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Spes patriae, 11.04.1931, nro 4, s. 7 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903854?page=7] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Suomen nainen, 01.03.1935, nro 3, s. 9 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/899687?page=9] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Otavan uutisia : ennakkotietoja tulevista kirjoista, 17.09.1936, nro 14, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1136434?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Otavan näytelmiä, 01.01.1938, s. 50 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1136188?page=50] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)
• Finnische Handelsrundschau, 01.06.1938, nro 3, s. 27 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1010968?page=27] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 02.05.2021)

  ---

Rippikirjamerkintöjä

• Helsinki - rippikirja, 1870-1881 (MKO229-251 P4) > Sivu 78 78: sivu 78; SSHY: [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=234...] (Viitattu 12.9.2020)