Start My Family Tree Welcome to Geni, home of the world's largest family tree.
Join Geni to explore your genealogy and family history in the World's Largest Family Tree.
view all 50

Profiles

  • Lt. Gen. Henrik Magnus von Buddenbrock (1685 - 1743)
    Henrik Magnus , natural. och friherre von Buddenbrock , född 1685-07-22. Kom i tjänst 1702. Gick i nederländsk tjänst och gjorde fälttåg i Brabant. Kapten vid Smålands tremänningsinfanteriregemente 1...
  • Adolf Friedrich von Holstein-Gottorp, Kung av Sverige (1710 - 1771)
    Links: Peerage Geneall Find a Grave King of Sweden: Reign 25 March 1751 – 12 February 1771 Coronation 26 November 1751 Predecessor: Frederick I Successor: Gustav III
  • Lt. Fredrik Magnus von Buddenbrock (1719 - aft.1785)
    Fredrik Magnus von Buddenbrock , född 1719-03-12. Fänrik vid Hälsinge regemente 1729. K. page 1731. Fänrik vid livgardet 1737. Löjtnant därst. 1741. Bevistade kriget i Finland. Erhöll permission 17...
  • Lt. Carl Henrik von Buddenbrock (1725 - 1745)
    Carl Henrik von Budderbrock , född 1725-04-03. Fänrik vid Hälsinge regemente. Transp. till Närkes och Värmlands regemente 1739. Löjtnant därst. 1742. Gick efter faderns olyckliga slut i utländsk tj...
  • Johan Henrik Fieandt (1683 - 1741)
    Major Johan Henrik Fieandt Born in Estonia in 1683 during the Swedish-Finnish Empire. He married Elisabet Sofia, the daughter of Kyyhkylä manor's owner, district judge Jacob Pontus Tawaststjerna, and...

Hats' Russian War (1741-1743)

The Russo-Swedish War of 1741-1743 was instigated by the Hats, a Swedish political party that aspired to regain the territories lost to Russia during the Great Northern War, and by French diplomacy, which sought to divert Russia's attention from supporting its long-standing ally, the Habsburg monarchy, in the War of the Austrian Succession.

Swedish preparations

In the summer of 1740, the commander of Swedish forces in Finland, General Carl Cronstedt, was removed from his post due to his opposition to the planned war and Charles Emil Lewenhaupt was elevated to the vacant position. However, Finnish defenses had fallen into disrepair as most of the funds for their support were used elsewhere in the kingdom. Neither had any preparations been made as a result of what had taken place in the Great Northern War. In the end what funds that were allocated for Finland were used for preparations for offensive war instead of strengthening the defenses.

The Swedish war plan was to first capture Vyborg and then advance further towards Saint Petersburg. The objective of these maneuvers was to threaten Saint Petersburg and to set the stage for a coup d'état engineered by French and Swedish diplomats and aimed at toppling the pro-Austrian regime of Anna Leopoldovna. The coup did take place in December, but the new empress, Elizabeth of Russia, reneged on her promises to return the Baltic provinces to Sweden and continued the vigorous prosecution of the war, under the guidance of her pro-Austrian chancellor, Aleksey Bestuzhev.

While Swedish troops were being deployed at the Russian border, near Lappeenranta and Hamina, Swedish naval forces consisting of 10 ships of the line and 4 frigates under Admiral Tomas von Rajalin and 20 galley strong rowing fleet under Admiral Abraham Falkengren moved on 20 May 1741 to the islands near the border. While standing idle an epidemic broke out in the fleet largely paralyzing it and claiming the life of Admiral von Rajalin. The Swedish declaration of war in late July had been intended to coincide with the invasion but now it failed to do so since the fleet was unable to take action and concentration of the ground forces had not yet been carried out. The situation was not improved by the fact that Lewenhaupt arrived in Finland two months after the declaration of war and command of the army fell to General Henrik Magnus von Buddenbrock.

First year of the war

Due to Swedish inaction, the Russians seized the initiative and struck first with an army of 16,000 men under Field-Marshal Peter Lacy advancing from Vyborg towards Lappeenranta. Using nearly fourfold superiority in numbers, the Russians inflicted a major defeat on the Swedish garrison led by General Carl Henrik Wrangel. Blame for the defeat at Villmanstrand was placed on General von Buddenbrock who had not believed that the Russians were seriously attacking and did not move to aid Wrangel.

Lewenhaupt, who arrived ten days after the defeat, tried to organize a joint operation by both land and naval forces towards Vyborg but Admiral Aron Sjöstierna, who took von Rajalin's position, made it clear that the fleet would not be able to do it. The Russian fleet had also fallen into disrepair and was unable to take part in the fighting in 1741. Sjöstierna sailed home on 22 September and the commander of the remaining Swedish vessels ignored Lewenhaupt's attempts to persuade him to sail to Koivisto Islands and instead sailed back to Sweden on 27 October. Operations on the land front also came to a halt when an armistice was agreed to with Russia in early December.

Second year of the war

The Russians reneged on their ceasefire agreement early in March 1742 but a harsh winter made it impossible for the main armies to operate. Light Russian cavalry forces (cossacks and hussars) raided the Swedish side of the border but were often repulsed by local populations. In March, the Russians, under the command of Woldemar Lowendal, also attempted to raid the Swedish anchorage near Hamina over ice, but the harsh weather made it impossible. Swedish General Lewenhaupt planned to renew the attack against Vyborg in the spring of 1742. Swedish naval units required to support the attack started to arrive in mid May. However, since the naval commanders had been ordered to patrol between Reval and Helsinki they refused to follow Lewenhaupt's orders.

The main Swedish fleet arrived on 3 June from Sweden under Admiral Sjöstierna and consisted of 15 ships of the line and 5 frigates. The fleet sailed to Äspö (25 km SSE from modern day Kotka). A week later, a galley fleet commanded by Admiral Falkengren joined the main fleet, bringing 25 galleys and some support ships. However, unlike in the previous year, the Russian fleet was also active with a galley fleet of 45 galleys under General Vasily Yakovlevich Levashov and an open sea fleet of at least 12 ships of the line under Admiral Zahar Danilovich Mishukov. Regardless, Lewenhaupt held a council of war on 5 June in an attempt to get naval units to sail to the Koivisto Islands but the naval commanders judged the risk for the fleet to be too great and Lewenhaupt was forced to back down from his plan.

Since the Swedish army remained inactive, the Russians again seized the initiative and moved onto the offensive. With the support of the Russian galley fleet, a 30,000 men strong Russian army under the command of Field-Marshal Lacy marched from Vyborg. It crossed the border on 13 June and then continued advancing towards Hamina. The Swedes had prepared a strong defensive position outside of Hamina, at Mäntlahti. The Swedish colonel defending the position had become aware of the Russian approach and withdrew all his forces from the fortified positions to Frederikshamn a day before the Russian attack, which was to take place on 25 June. However, the abandoned position was critical for the town's defense and by 28 June, the Swedish army under Lewenhaupt set the town on fire and started withdrawing.

Co-operation with Swedish naval and land forces didn't go smoothly and instead of supporting the army, the bulk of the fleet sailed directly to Hanko when the army started its withdrawal. Galleys sailed to Pellinki. This in turn cut off the army from its supply lines and Lewenhaupt started withdrawing further towards the army's supply depots at Porvoo. Russians followed the withdrawing Swedes but no real action between the armies, apart from skirmishes between the Swedish rearguard and Russian cavalry patrols, took place. On 18 July after learning that Swedish garrisons further inland had left their posts, Lewenhaupt and the army council judged it to be best to withdraw to Helsinki to prepare its defenses

The Swedes started to dismantle and transport away the food and supply stores concentrated in Porvoo. On 27 July Russians arrived in the vicinity and moved into Porvoo on 30 July, which the Swedish army had abandoned one day earlier. The Swedish withdrawal, which had lasted nearly two months, finally ended in Helsinki on 11 August. A couple of days later, the Russians had managed to completely surround the town on land. The Swedish galley fleet was stationed east of Helsinki but judged its position to be untenable and withdraw into the town as well, allowing the Russian galley fleet to complete encirclement of the town after 20 August.

Before the town was completely cut off, on 19 August General Lewenhaupt and General Buddenbrock were summoned to proceed immediately to Stockholm for an inquiry into their actions. Both generals were imprisoned on their arrival and they were placed on trial. Then beheaded. The deputy commander of Swedish forces, General Jean Louis Bousquet, signed a surrender document on 24 August. According to the terms of the document, the Finnish men were released from the army while the Swedish men were allowed to sail back home. All guns, supplies, and even fodder stores were to be given over to the Russians. All Swedish naval forces returned to Sweden in early September 1742. The Russians advanced all the way to Åland and cut Finland off from the rest of the Sweden. All of Finland fell under Russian occupation which became later known as the Lesser Wrath (Finnish: Pikkuviha).

Third year of the war

The Swedish army retook Åland in March 1743 and at the start of May, a fleet of 16 ships of the line and 5 frigates under Admiral Jean von Utfall arrived to block the coastal sea route past Hanko. Admiral Falkengren's galley fleet was sent to Åland. The task of these naval forces was to prevent Russian forces from reaching Sweden. However, before the Swedish forces arrived, a Russian galley fleet under General James Francis Edward Keith passed Hanko. The Swedish galley fleet attacked the Russian galley fleet at the narrows of Korpoström, just south of the island of Korppoo, where the Swedish attack was repulsed. Falkengren returned to Åland.

The Swedish open sea fleet at Hanko still blocked the passage of Field-Marshal Peter Lacy's 50 galley strong coastal fleet. However, on 7 June, a Russian fleet led by Admiral Nikolai Fedorovich Golovin managed to draw the Swedish fleet out of its anchorage while not actually engaging in a fight. This allowed the Russian galley fleet to safely pass the cape. The result was overwhelming Russian naval superiority in south-western Finland and areas near Åland, which forced the Swedish fleet to move to the west of Åland and hastened the peace negotiations. Admiral Golovin later faced a military tribunal for his refusal to engage the Swedish squadron of equal strength but was cleared when he referred to an edict from Peter the Great which stated that a Russian fleet should not engage in battle unless having 3:2 superiority or better. Swedish generals Lewenhaupt and Buddenbrock were both beheaded primarily as scapegoats for the failed war-policy of the ruling "Hat" faction.

Treaty of Turku

As soon as hostilities ceased and the Russian army entered Turku (Swedish: Åbo), the statesmen Alexander Rumyantsev and Ernst Nolken arrived at the city in order to discuss a peace settlement. The Tsarina promised to evacuate her army from Finland on the condition that Adolf Frederick of Holstein-Gottorp - that is, the uncle of her own heir apparent - was named as the heir to the throne of Sweden. (The latter had been offered the crown of Finland by the local lantdag). The Hats acquiesced in her proposal in the hope that Adolf Frederick would be able to obtain better terms from her. Elizabeth also wanted Russian forces to occupy Sweden in order to ensure Adolf Frederick's peaceful election, but this plan aroused the vehement opposition of the Swedish representatives and was abandoned.

While peace negotiations lumbered on Lacy - who had distinguished himself in similar operations during the Great Northern War - embarked from Kronstadt in order to effect a landing in Sweden proper. When the Baltic Fleet was approaching Umeå, news came that the Treaty Turku had been finalized, with Sweden ceding to Russia the towns of Lappeenranta and Hamina and a strip of Finland to the northwest of Saint Petersburg. The Kymi River was to form part of the border between the two powers. The treaty marked the further decline of Sweden as a great power in Northern Europe.

The territory ceded to Russia was added to the Russian gains in the Treaty of Nystad (Finnish: Uusikaupunki) in 1721, under the Governorate of Vyborg. This was later incorporated into the Russian Grand Duchy of Finland in 1812.


Est'd 2020-11-29

Hattujen sota (1741-1743)

Hattujen sota oli Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välinen sota 1741-1743. Sodan seurauksena Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Sota päättyi 7. elokuuta 1743 Turun rauhaan, jossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta Kymijokeen.

Sodan taustat

Ruotsin suurvalta-aika päättyi suureen Pohjan sotaan (1700-1721), jossa se kärsi murskaavan tappion naapureilleen ja joutui myöntymään mittaviin aluemenetyksiin. Suurimmat alueluovutukset se teki Venäjälle: vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi joutui luovuttamaan sekä kaikki alueensa Baltiassa, eli Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan että Suomen kaakkoisimmat osat, eli Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristön.

Kansliapresidentti Arvid Hornin aikakausi 1719-1738

Ruotsin surkean sotamenestyksen katsottiin aiheutuneen kuningas Kaarle XII:n yksinvaltaisesta politiikasta. Tämän vuoksi valtakunnan säädyt ryhtyivät määrätietoisesti rajoittamaan hallitsijan valtaa. Vuonna 1719 astui voimaan Ruotsin uusi hallitusmuoto, jossa kaikki korkein päätösvalta siirrettiin valtiopäiville. Myös valtakunnan ylimmän hallintoelimen valtaneuvoston toiminta alistettiin valtiopäiville. Hallitsija sidottiin niin tiukasti valtiopäivien päätöksiin, ettei hänellä ollut käytännössä lainkaan itsenäistä valtaa. Kun kuningas oli työnnetty syrjään, Ruotsin tärkeimmäksi poliittiseksi toimijaksi muodostui kansliapresidentti, joka oli valtaneuvoston puheenjohtaja. Tätä virkaa hoiti vaikutusvaltainen Arvid Horn, jonka politiikan päämääränä oli pitää Ruotsi puolueettomana ja eurooppalaisten suurvaltakiistojen ulkopuolella.

Hornin politiikka jakoi valtiopäiväedustajat kahteen leiriin. Aluksi valtiopäivien enemmistö kannatti Hornia, mutta 1730-luvun mittaan häntä vastustanut oppositio tuli yhä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi. Tämän opposition mielestä Hornin politiikka oli liian varovaista ja saamatonta, ja se ajoi revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenä korvata suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset uudella sodalla. Oppositio antoi Hornin kannattajille pilkkanimen ”yömyssyt”, joka lyheni myöhemmin pelkiksi myssyiksi. Tämän vastapainoksi oppositiota alettiin kutsua hatuiksi. Myssyt saivat politiikalleen tukea Venäjältä ja Britannialta, hatut puolestaan Ranskalta.

Hattujen valta 1738

Vuoden 1738 valtiopäivillä valtasuhteet kääntyivät: hatut saivat enemmistön aatelissäätyyn sekä porvarissäätyyn, ja myssyt joutuivat vähemmistöön. Arvid Horn joutui eroamaan kansliapresidentin virasta, ja myös häntä kannattaneet valtaneuvoston jäsenet erotettiin. Uudeksi kansliapresidentiksi nousi hattujen politiikan kannattaja Carl Gyllenborg. Valtiopäivien salainen valiokunta laati valtaneuvostolle asiakirjan, jossa määriteltiin Ruotsin uuden ulkopolitiikan suuntaviivat: asiakirjan mukaan uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä olisi väistämätön, joten Ruotsin olisi pidettävä aloite käsissään ja aloitettava hyökkäyssota Venäjää vastaan heti olosuhteiden ollessa suotuisat. Koska Venäjä oli parhaillaan sodassa Turkkia vastaan, tilanne näytti otolliselta, ja valtiopäivät ryhtyivät tekemään valmisteluja tulevaa sotaa silmällä pitäen.

Suomeen lähetettiin kaksi ruotsalaista rykmenttiä (noin 6 000 miestä) rajapuolustuksen vahvistamiseksi. Ranskan kanssa solmittiin liittosopimus, jossa Ruotsi sitoutui olemaan solmimatta sitoumuksia muiden maiden kanssa ilman Ranskan lupaa, ja sai vastineeksi uuden sodan käymiseen tarvittavaa rahallista tukea.

Tilanne muuttui 1739, kun Venäjä ja Turkki solmivat rauhan. Uudet valtiopäivät kutsuttiin koolle 1740 päättämään, tulisiko sotasuunnitelmaa jatkaa vai kotiuttaa Suomeen sijoitetut joukot. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti uudelleen, kun Venäjän keisarinna Anna kuoli. Keisariksi valittiin hänen sisarentyttärensä Anna Leopoldnovan alle yksivuotias poika Iivana VI, ja todellista valtaa käytti tämän äiti neuvonantajineen. Kruunua tavoitteli kuitenkin myös prinsessa Elisabet, kruununperimyksestä syrjäytetty keisarinna Annan serkku ja Pietari Suuren tytär, joka sai opposition kannatuksen. Ruotsi päätti auttaa Elisabetin valtaistuimelle sodan avulla, toivoen että tämä suostuisi vastapalvelukseksi luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet. Elisabet antoi Tukholmalle vain epämääräisiä lupauksia, mutta niihin tartuttiin innolla.

Uusien valtiopäivien maamarsalkaksi, aatelissäädyn puhemieheksi, nimitettiin kenraali Charles Emil Lewenhaupt, yksi hyökkäyssodan innokkaimpia puolestapuhujia, josta tehtiin tulevan sodan ylipäällikkö. Salainen valiokunta esitteli heinäkuun lopulla 1741 sotasuunnitelmansa. Tavoitteena oli saada takaisin kaikki Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet sekä Vienanmeren ja Laatokan välinen kannas. Minimitavoite oli Kaakkois-Suomi ja Inkerinmaa. Suunnitelmat olivat sangen suurellisia, varsinkin kun Uudenkaupungin rauhassa menetetylle alueelle oli tällä välin rakennettu Venäjän uusi pääkaupunki Pietari. Valtiopäivät siunasivat suunnitelmat ja valtaneuvosto äänesti sodan puolesta kuningas Fredrik I:n äänen ratkaistessa. Suomen sotilasylipäällikkö, kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrock määrättiin kokoamaan joukot Venäjän rajalle, ja muodollinen sodanjulistus annettiin heinäkuussa 1741.

Lappeenrannan taistelu ja hyökkäys kohti Pietaria

Sodan valmistelu oli ollut puolinaista ja yksityiskohtaisia sotasuunnitelmia ei koskaan pantu paperille. Hatut ilmeisesti uskoivat armeijan olevan vielä samanlaisessa kunnossa kuin suuressa Pohjan sodassa, jossa ruotsalaiset olivat pienellä mutta tehokkaalla armeijallaan ottaneet voittoja ylivoimaisista vihollisista. Ruotsin armeija oli kuitenkin rapistunut Kaarle XII:n ajoista ja oli heikosti varustettu. Maavoimia oli Venäjän vastaisella rajalla yhteensä noin 18 000 miestä, joista pääosa koottiin asemiin Haminaan ja loput Lappeenrantaan. Laivastosta, joka oli koottu Kymijoen suulle, tuli taistelukyvytön jo ennen varsinaisen sodan alkua, kun laivoissa alkoi levitä tappava punatauti.

Lewenhaupt ei katsonut voivansa lähteä rintamalle ennen valtiopäivien päättymistä, joten armeijan johdon otti sodanjulistuksen jälkeen von Buddenbrock. Elokuussa 1741 venäläiset aloittivat sotatoimet hyökkäämällä rajan yli kohti Lappeenrantaa. Von Buddenbrock ei siirtänyt pääjoukkojaan Lappeenrannan avuksi, joten sinne sijoitetut ruotsalaiset joukot joutuivat puolustautumaan lähes kolminkertaista ylivoimaa vastaan. Ruotsalaiset lyötiin nopeasti sekasortoisessa ja verisessä Lappeenrannan taistelussa. Venäläiset valtasivat Lappeenrannan linnoituksen ja tuhosivat kaupungin, mutta vetäytyivät sitten takaisin omalle puolelleen rajaa.

Sotatoimien tauottua väliaikaisesti Ruotsista lähetettiin lisäjoukkoja, niin että armeijan vahvuus kohosi noin 23 000 mieheen. Heidän mukanaan saapui syyskuun alussa Lewenhaupt, joka otti sodanjohdon käsiinsä. Marraskuussa Lewenhaupt hyökkäsi pääarmeijalla rajan yli ja alkoi edetä kohti Pietaria. Vaikeissa syystalven olosuhteissa aloitetun hyökkäyksen tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa Pietarissa ja auttaa Elisabetia nousemaan valtaistuimelle. Elisabet kaappasikin vallan sodan aiheuttaman hämmennyksen turvin, ja joulukuun alussa hän tarjosi Ruotsille aselepoa. Lewenhaupt suostui tähän ja veti joukkonsa takaisin Ruotsin puolelle rajaa.

Elisabetin manifesti ja Ruotsin armeijan perääntyminen

Elisabet ei kuitenkaan aikonut luovuttaa Ruotsille maa-alueita, päinvastoin. Jo aselevon aikana venäläiset joukot terrorisoivat ja ryöstelivät Savoa ja Karjalaa. Kun Elisabet oli vakiinnuttanut asemansa hallitsijana, hän yllätti ruotsalaiset helmikuussa 1742 sanomalla aselevon irti. Lewenhaupt yritti turhaan anoa aselevon solmimista uudelleen.

Maaliskuussa Elisabet julkaisi kuuluisan manifestinsa, joka levitettiin suomeksi ja ruotsiksi painettuna Suomen puolelle. Manifestissa keisarinna syytti Ruotsia sodan aloittamisesta ja vakuutti suomalaisille hyväntahtoisuuttaan, jos nämä lakkaisivat auttamasta Ruotsin armeijaa. Keisarinna myös lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat irtautua Ruotsista ja itsenäistyä. Elisabetin manifestilla on perinteisesti ollut keskeinen osa kansallisessa historiankirjoituksessa, koska se on ensimmäinen kirjallinen lähde, jossa ehdotetaan Suomen itsenäistymistä. Ruotsin hallitus julkaisi oman vastamanifestinsa, jossa suomalaisia muistutettiin vuosisataisesta uskollisuudesta Ruotsin kruunulle.

Kesäkuussa 25 000 venäläistä sotilasta, joita suojasi meren puolelta laivasto-osasto, hyökkäsi rajan yli ja alkoi edetä rantatietä pitkin kohti Haminaa. Lewenhauptin armeijassa oli noin 17 000 miestä, ja sen asemat Haminassa olivat hyvät. Armeijan etuvartio oli kaupungin itäpuolella Mäntlahdessa, jossa rantatie kulki meren ja suon välissä kapeaa harjua pitkin tarjoten loistavan puolustusaseman. Lisäksi Haminan kaupunki oli sodan aikana linnoitettu ja aseistettu. Lewenhaupt kuitenkin veti joukkonsa taisteluitta pois ensin Mäntlahdesta ja sitten koko Haminasta lähtien vetäytymään kohti Porvoota. Vastarintaa odottaneet venäläiset joukot löysivät vain hylätyt puolustusasemat ja palamaan sytytetyn Haminan kaupungin.

Lewenhauptin omituisten päätösten takana oli hänen pelkonsa venäläisten saartamaksi joutumisesta. Kun Ruotsin laivasto samalla lähti perääntymään kohti länttä, hän pelkäsi selustansa joutuneen suojattomaksi ja piti nopeaa perääntymistä ainoana keinona piirityksen välttämiseksi. Ruotsin hallitus lähetti ylipäällikölle kirjeen Porvooseen ja määräsi tätä ryhtymään välittömästi taisteluun, mutta kun laivasto jatkoi perääntymistään ja venäläiset alkoivat lähestyä Porvoota, Lewenhaupt perääntyi armeijoineen Helsinkiin. Vetäytymiskierteen aikana armeijan rivit alkoivat rakoilla, kun suomalaisia sotilaita karkasi kotiseuduilleen ja myös ruotsalaisia upseereita lähti kohti Tukholmaa.

Helsingissä armeija asettui Kampin kentälle Helsinginniemelle. Kun venäläisjoukot saavuttivat Helsingin, niiden oli helppo saartaa ruotsalaiset joukot koukkaamalla pohjoisesta Huopalahteen. Tässä vaiheessa Lewenhaupt ja Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan selittämään sodanjohtoaan valtiopäiville - Kumpikin mestattiin.

Helsingissä jäljellä olleet noin 16 000 miestä johtajanaan kenraalimajuri Jean Louis Bousquet antautuivat venäläisille 24. elokuuta 1743. Ruotsalaiset joukot lähetettiin laivoilla Ruotsiin ja suomalaisten annettiin palata koteihinsa. Tämän jälkeen venäläiset pystyivät helposti miehittämään koko Suomen. Sisämaan tärkeimmät linnoitukset Hämeenlinna ja Olavinlinna olivat antautuneet lyhyen piirityksen jälkeen jo ennen pääjoukon saapumista Helsinkiin.

Pikkuviha ja Turun rauha

Miehitys ei aiheuttanut samanlaista hallinnon lamaantumista kuin isoviha, vaan elämä jatkui olosuhteisiin nähden tavanomaisissa uomissaan. Venäläiset nimittivät Suomen kenraalikuvernööriksi Johan Balthasar von Campenhausenin. Ainut, mikä rasitti suomalaisia, oli venäläisten sotilaiden majoittaminen, kuljettaminen ja ruokkiminen.

Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Uusi raja vedettiin etelässä Kymijokeen, ja se vei Ruotsilta koko sekä Etelä-Karjalan että Savonlinnaa ympäröivän alueen. Rajasta tuli entistä vaikeammin puolustettava, kun Haminan ja Lappeenrannan rajalinnoitukset ja vanha Olavinlinna jäivät Venäjän puolelle.

Ruotsi yritti Kustaan III:n sodalla toisen kerran hankkia menetyksiään takaisin, mutta epäonnistui.


Alkaen 2020-11-29

Hattarnas ryska krig 1741-1743

Hattarnas ryska krig utbröt 1741 då Sverige under hattarnas och fransk diplomatisk påtryckning förklarade krig mot Ryssland. En svensk armé under Charles Emil Lewenhaupt skulle återerövra de områden som förlorats till Ryssland i Stora nordiska kriget (bland annat Karelen och Estland). Kriget misslyckades och ledde till att ryssarna invaderade Finland i Lilla ofreden, bland annat eftersom svenskarna förberett sig dåligt: armén och flottan var numerärt svaga, knappt utrustade och dåligt övade.

Förlopp

Sverige förklarade krig 8 augusti 1741 med 8 000 soldater vid den ryska gränsen, nära Villmanstrand och Fredrikshamn. Målsättningen var att hota den ryska huvudstaden S:t Petersburg och utlösa en statskupp. Denna kupp hade planerats av franska och svenska diplomater, och avsåg att störta Anna Leopoldovnas till Österrike vänligt inställda regim. Kuppen ägde rum i december, men den nya tsarinnan, Elisabet av Ryssland, svek sitt löfte att återlämna territorierna och fortsatte kriget.

Hotet mot den ryska huvudstaden hade lyfts redan 3 september då 20 000 ryssar under fältmarskalk Peter von Lacy avancerade från Viborg mot Villmanstrand och besegrade den svenske generalmajoren Carl Henrik Wrangel den 23 augusti samma år. I juni 1742 hade den 35 000 man starka ryska armén lyckats borttvinga 17 000 svenskar från Fredrikshamn. Lewenhaupts position försämrades alltmer och han tvingades retirera till Helsingfors.

I augusti intog Lacy Borgå och Nyslott och omringade den svenska hären i närheten av Helsingfors. Den 19 augusti fick Lewenhaupt och Buddenbrock order att de skulle föras till Stockholm. Befälet gavs då åt översten Jean Louis Bousquet. Han undertecknade kapitulationen 24 augusti. Den ryska hären erövrade senare hela Finland i den lilla ofreden.

Efter att den ryska hären tagit Åbo anlände Alexander Rumjantsev och Erik Mattias von Nolcken för att diskutera ett fredsfördrag. Tsarinnan lovade att lämna Finland på villkoret att Adolf Fredrik, vars släkt var ingift i den ryska tsarfamiljen, skulle utnämnas till tronarvinge. Hattarna gick med på förslaget i hoppet om att Adolf Fredrik skulle få bättre fredsvillkor från tsarinnan.

Medan fredsförhandlingarna drog ut på tiden, förintade den ryska flottan en svensk flottilj i närheten av Korpo vid sjöslaget vid Korpoström. von Lacy följde upp segern genom att segla från Kronstadt och göra ett anfall mot svenska fastlandet, något han hade erfarenhet av från stora nordiska kriget. När hans flotta närmade sig Umeå 1743 kom slutligen nyheterna om Freden i Åbo.

Konsekvenser

I Freden i Åbo avträdde Sverige ytterligare en landremsa av Finland till Ryssland; ytterligare ett steg ner från Sveriges forna stormaktsstatus. Sverige fick nu en mer svårförsvarad gräns mot öster, vilket skulle visa sig bli ödesdigert 65 år senare. Charles Emil Lewenhaupt och Henrik Magnus von Buddenbrock utsågs till syndabockar och avrättades på grund av sin misskötsel av fälttåget.

Skapad 2020-11-29




Русско-шведская война (1741-1743)


Русско-шведская война 1741-1743 гг. (швед. hattarnas ryska krig, букв. «Русская война шляп») — реваншистская война, которую Швеция начала в надежде вернуть себе утраченные в ходе Северной войны территории.


Внешнеполитическая обстановка накануне войны

В Швеции на риксдаге 1738—1739 гг. к власти пришла партия «шляп», взявшая курс на подготовку войны с Россией. Её активно поддерживала Франция, которая в ожидании смерти австрийского императора Карла VI и последующей борьбы за раздел австрийского наследства старалась связать Россию войной на Севере. Швеция и Франция через своих послов в Петербурге Э. М. фон Нолькена и маркиза де ла Шетарди старались подготовить почву для удачного завершения планируемой войны, завязав отношения с царевной Елизаветой. Шведы пытались добиться от неё письменного подтверждения того, что она уступит Швеции провинции, завоёванные её отцом, если они помогут ей взойти на трон. Однако несмотря на все усилия, Нолькен так и не смог получить от Елизаветы подобного документа.

Помимо этого, Швеция в рамках подготовки к войне заключила с Францией в октябре 1738 г. договор о дружбе, согласно которому стороны обязались не входить в союзы и не возобновлять таковые без взаимного согласия. Швеция в течение трёх лет должна была получать от Франции субсидии в размере 300 тысяч риксдалеров в год.

В декабре 1739 г. был заключён и шведско-турецкий союз, однако Турция обещала предоставить помощь лишь в случае нападения на Швецию третьей державы.

Объявление войны

8 августа (28 июля) 1741 г. русскому послу в Стокгольме было сообщено, что Швеция объявляет России войну. Причиной войны в манифесте было объявлено вмешательство России во внутренние дела королевства, запрет вывоза хлеба в Швецию и убийство шведского дипломатического курьера М. Синклера.

Цели шведов в войне

Согласно инструкции, составленной для ведения будущих мирных переговоров, шведы намеревались выдвинуть как условие мира возвращение всех отошедших к России по Ништадтскому миру земель, а также передачу Швеции территории между Ладогой и Белым морем. Если бы против Швеции выступили третьи державы, то она была готова удовлетвориться Карелией и Ингерманландией вместе с Петербургом.

Ход войны

1741

Главнокомандующим шведской армии был назначен граф Карл Эмиль Левенгаупт, который прибыл в Финляндию и принял командование лишь 3 сентября 1741 г. В этот момент в Финляндии находилось около 18 тыс. человек регулярных войск. Возле границы стояли два корпуса численностью 3 и 5 тыс. человек. Первый из них, которым командовал Карл Генрих Врангель, находился недалеко от Вильманстранда, другой, под начальством генерал-лейтенанта Хенрика Магнуса фон Будденброка, — в шести милях от этого города, гарнизон которого не превышал 1100 человек.

Взятие Вильманстранда

С русской стороны главнокомандующим был назначен фельдмаршал Пётр Петрович Ласси. Узнав, что шведские силы невелики и к тому же разделены, он двинулся к Вильманстранду. Приблизившись к нему, русские 22 августа остановились в д. Армиле, а вечером к городу подошел корпус Врангеля. Численность шведов, включая вильманстрандский гарнизон, составляла, по разным источникам, от 3500 до 5200 человек. Численность русских войск достигала 9900 человек.

23 августа Ласси двинулся против неприятеля, который занимал выгодное положение под прикрытием городских орудий. Русские атаковали шведские позиции, но из-за упорного сопротивления шведов были вынуждены податься назад. Тогда Ласси бросил кавалерию во фланг противника, после чего шведы были сбиты с возвышений и лишились своих пушек. После трёхчасового боя шведы были разбиты.

После того, как был застрелен барабанщик, посланный требовать сдачи города, русские штурмом овладели Вильманстрандом. В плен было взято 1250 шведских солдат, в том числе и сам Врангель. Русские потеряли убитыми генерал-майора Укскуля, трёх штаб- и одиннадцать обер-офицеров и примерно 500 человек рядовых. Город был сожжен, его жители вывезены в Россию. Русские войска вновь отошли на русскую территорию.

В сентябре-октябре шведы сконцентрировали возле Кварнбю войско в 22 800 человек, из которых из-за болезней вскоре осталось в строю лишь 15-16 тыс. Русские, стоявшие около Выборга располагали примерно таким же числом людей. Поздней осенью обе армии перешли на зимние квартиры. Однако в ноябре Левенгаупт с 6 тыс. пехоты и 450 драгунами направился в сторону Выборга, остановившись у Секкийерви. Одновременно из Вильманстранда и Нейшлота на русскую Карелию напали несколько меньших корпусов.

Узнав о движении шведов, русское правительство 24 ноября отдало гвардейским полкам приказ готовиться к выступлению в Финляндию. Это спровоцировало дворцовый переворот, в результате которого к власти пришла цесаревна Елизавета. Она приказала прекратить военные действия и заключила с Левенгауптом перемирие.

1742. Капитуляция шведской армии в Финляндии

В феврале 1742 г. русская сторона разорвала перемирие, и в марте военные действия возобновились. Елизавета Петровна опубликовала в Финляндии манифест, в котором призывала её жителей не принимать участия в несправедливой войне и обещала свою помощь в случае, если бы они захотели отделиться от Швеции и образовать независимое государство.

13 июня Ласси перешёл границу и в конце месяца подошел к Фредриксхамну (Фридрихсгаму). Шведы спешно оставили эту крепость, но предварительно подожгли её. Левенгаупт отступил за Кюмень, направляясь к Гельсингфорсу. В его армии резко упал боевой дух, росло дезертирство. Русские войска 30 июля беспрепятственно заняли Борго и начали преследовать шведов в направлении Гельсингфорса.

7 августа отряд князя Мещерского без сопротивления занял Нейшлот, а 26 августа сдался последний укреплённый пункт Финляндии — Тавастгус.

В августе Ласси настиг шведскую армию у Гельсингфорса, отрезав ей дальнейшее отступление к Або. В это же время русский флот запер шведов со стороны моря. Левенгаупт и Будденброк, оставив армию, выехали в Стокгольм, будучи вызванными для отдания риксдагу отчета в своих действиях. Командование армией было возложено на генерал-майора Ж. Л. Буске, который 24 августа подписал капитуляцию, по которой шведская армия должна была переправиться в Швецию, оставив русским всю артиллерию.

26 августа русские вошли в Гельсингфорс. Вскоре русские войска полностью заняли всю Финляндию и Эстерботтен.

Балтийский флот под командованием вице-адмирала З. Д. Мишукова в 1742 году всячески уклонялся от активных действий, за что Мишуков был снят с командования, а над его деятельностью начато следствие.

1743

Военные операции в 1743 г. свелись главным образом к действиям на море. Гребной флот (34 галеры, 70 кончебасов) под командованием Н. Ф. Головина вышел с десантом из Кронштадта 8 мая. Позднее к нему присоединились ещё несколько галер с войсками на борту. В районе Суттонга корабли заметили на горизонте шведский гребной флот, усиленный парусными кораблями. Однако шведы снялись с якоря и ушли. 14 июня неприятельский флот вновь показался возле острова Дегерби к востоку от Аландских островов, но опять предпочёл не ввязываться в сражение и отошёл.

К концу войны шведский корабельный флот курсировал между островами Даго и Готланд. 17 июня шведский адмирал Э. Таубе получил известие о подписании предварительного мирного соглашения и увёл флот в Эльвснаббен. 18 июня новость о мире дошла и до русского флота, находившегося у Аландских островов.

Комиссия риксдага заключила, что виновником военных неудач Швеции был Карл Левенгаупт, и 4 августа он был казнен.

Переговоры и мир

Ещё летом 1742 г. в Россию для начала мирных переговоров прибыл бывший шведский посол в Петербурге Э. М. фон Нолькен, однако русское правительство отклонило выдвигаемое им условие о посредничестве в переговорах Франции, и Нолькен вернулся в Швецию.

В январе 1743 г. в Або между Швецией и Россией начались мирные переговоры, которые шли в условиях продолжавшихся боевых действий. Представителями со шведской стороны были барон Х. Седеркрёйц и Э. М. фон Нолькен, с русской — генерал-аншеф А. И. Румянцев и генерал И. Л. Люберас.

В результате продолжительных переговоров 17 июня 1743 г. был подписан так называемый «Уверительный акт». В нём шведскому риксдагу рекомендовалось избрать наследником престола регента Голштинии Адольфа Фридриха. Швеция уступала России часть Кюменигордского и Нейшлотского лена (швед.)русск. со всеми устьями реки Кюмени, а также крепость Нейшлот. Россия возвращала шведам занятые в ходе войны Эстерботтенский лен (швед.)русск., Абоский и Бьёрнборгский лен, Нюландский и Тавастехусский лен (швед.)русск., часть Карелии и Саволакс.

Швеция подтверждала условия Ништадтского мирного договора 1721 г. и признавала за Россией её приобретения в Прибалтике.

23 июня 1743 г. риксдаг избрал наследником престола Адольфа Фридриха. Одновременно с этим было объявлено о мире с Россией. Русская императрица подписала мирный договор 19 августа.


2020-11-29

Krieg der Hüte (1741-1743)

Der Russisch-Schwedische Krieg (auch „Krieg der Hüte“) der Jahre 1741 bis 1743 war der Versuch der schwedischen Partei der Hüte, die Niederlage des Landes im Nordischen Krieg (1700-1721) gegen Russland zu revidieren und die eigene Großmachtstellung wenigstens teilweise wiederherzustellen. Der Konflikt endete mit einer Niederlage Schwedens und größeren Gebietsabtretungen an Russland.

Vorgeschichte

Im Großen Nordischen Krieg (1700-1721) hatte Schweden alle baltischen Besitzungen und damit seine Vormachtstellung im Ostseeraum verloren. In den folgenden Jahren wurde das politische System in einer parlamentarischen Monarchie konsolidiert. Während König Friedrich von Schweden kaum Macht besaß, standen sich im Parlament zwei Parteien gegenüber. Auf der einen Seite standen die Mössorna (Mützen), welche eher russlandfreundlich eingestellt waren und in erster Linie wirtschaftliche Interessen verfolgten. Ihnen gegenüber befanden sich die Hattarne (Hüte), welche mehrheitlich den höheren Adel vertraten und sich stark an Frankreich als traditionellen Verbündeten orientierten.

Im Jahre 1738 gelang es den Hüten, sich im Ständereichstag durchzusetzen. Die schwedische Politik richtete sich nun gegen Russland, welches mit Österreich verbündet und deshalb ein Feind Frankreichs war. [https://de.wikipedia.org/wiki/Ludwig_XV. König Ludwig XV. von Frankreich sicherte den Schweden seine Unterstützung bei der Zurückgewinnung der alten Großmachtstellung zu, um damit ein potentielles Gegengewicht zu Russland zu schaffen. Frankreich und Schweden schlossen noch im Herbst 1738 einen Subsidienvertrag und nahmen Verhandlungen mit dem Osmanischen Reich auf, welches sich gerade im Krieg gegen Russland befand (→ Russisch-Österreichischer Türkenkrieg (1736-1739)). Mit diesem Staat schloss Schweden noch 1739 einen Bündnisvertrag ab. Da die Osmanen jedoch kurz zuvor mit Russland Frieden geschlossen hatten, konnte Schweden das Zarenreich nicht wie erhofft in einen Zweifrontenkrieg verwickeln.

In den Jahren 1740/41 wurde Frankreich zum bestimmenden Faktor in der schwedischen Außenpolitik. Bereits 1740 war der Kaiser des Heiligen Römischen Reiches, Karl VI. gestorben und dessen Tochter Maria Theresia hatte die Nachfolge in den österreichischen Erblanden angetreten. Kurz darauf war der Österreichische Erbfolgekrieg (1740-1748) ausgebrochen, in dem sich die Monarchin einer preußisch-sächsisch-bayerischen Koalition gegenübersah. Frankreich wollte diese Gelegenheit nutzen, um den Erbfeind Österreich entscheidend zu schwächen, und unterstützte daher die Ansprüche der deutschen Fürsten finanziell und militärisch. Nun ging es darum, zu verhindern, dass Russland, welches mit Österreich verbündet war, Maria Theresia zu Hilfe eilen konnte. Zu diesem Zweck sollte es in einen Krieg mit Schweden verwickelt werden. Ein solcher Krieg sollte dann von einem Staatsstreich der unehelichen Tochter Peters des Großen, Elisabeth unterstützt werden, der ebenfalls mit französischer Unterstützung geplant wurde. Es war vorgesehen, dass Elisabeth bald darauf mit Schweden einen für die Hüte vorteilhaften Frieden schließen sollte.

Verlauf

Das schwedische Parlament erklärte daraufhin Russland am 8. August 1741 den Krieg. Für den begrenzten Zweck des Krieges und die vermeintliche russische Schwäche schien das kleine schwedische Heer von etwa 20.000 Mann völlig ausreichend. Doch bereits wenige Wochen später erlitt die Armee am 3. September in der Schlacht bei Lappeenranta eine erste schwere Niederlage.

Am 25. November 1741 fand dann der Staatsstreich Elisabeths statt. Die neue Zarin neigte tatsächlich zum Frieden, um zunächst ihre innenpolitische Position zu festigen. Doch trotz der Niederlage bei Lappeenranta blieben die schwedischen Forderungen zu hoch, als dass die Zarin sie ohne weiteres hätte akzeptieren können. Daraufhin befahl sie die Einleitung einer Gegenoffensive. Im Jahre 1742 marschierten russische Truppen unter General Peter Graf von Lacy in Südfinnland ein und nahmen ohne größeren Widerstand Hamina, Porvoo und Hämeenlinna ein. Im August gelang es Lacy die etwa 17.000 Mann starke schwedische Hauptarmee bei Helsinki einzukesseln und zur Kapitulation zu zwingen.

Im folgenden Jahr geriet die schwedische Regierung unter größeren Druck. In Dalekarlien brachen Bauernaufstände aus, welche bald ein bedrohliches Ausmaß annahmen. Gleichzeitig marschierte das russische Heer auf Turku (Åbo) zu. In dieser unhaltbaren Situation blieb der schwedischen Regierung keine andere Möglichkeit als einen schnellen Friedensschluss anzustreben. Bereits im Sommer begannen die Verhandlungen, welche am 7. August zum Abschluss des Friedens von Turku führten.

Folgen

Die schwedischen Ambitionen waren gescheitert. Anstatt der eigenen Großmachtstellung wieder näher zu kommen, musste das Land nun selbst die südfinnischen Gebiete bis zum Fluss Kymijoki mit der Festung Olofsborg und den Städten Lappeenranta und Hamina Russland abtreten. Zarin Elisabeth setzte außerdem durch, dass Adolf Friedrich von Gottorf vom schwedischen Parlament zum Thronfolger gewählt werden musste. Mit diesem Monarchen aus einem befreundeten Adelsgeschlecht (ein Verwandter des späteren Zaren Peter III.) hoffte sie später mehr Einfluss auf die schwedische Politik zu gewinnen. Als König Friedrich von Schweden schließlich im Jahre 1751 starb, trat der Herzog von Gottdorf dessen Amt an.

Dennoch vermutete König Friedrich II. von Preußen, dass Schweden weiterhin versuchen würde, Estland und Livland (die 1721 verlorenen Gebiete) zurückzugewinnen und dafür ein Bündnis mit Preußen suchen würde. Friedrich sah darin zwar die Gelegenheit, als Preis dafür Schwedisch-Pommern zu verlangen, riet jedoch angesichts der geringen Erfolgschancen von einem vorschnellen Krieg gegen Russland ab.

„Träte nun der günstige Umstand ein, daß Rußland einen Krieg [mit der Türkei] auf dem Hals hätte und Schweden dies benutzte, um Livland zurückzuverlangen, könnte Preußen dann nicht gegen Abtretung von Schwedisch-Pommern seinen Beistand versprechen? Die Schwierigkeit liegt aber darin, daß man, um Rußland in Liv- und Estland anzugreifen, notwendigerweise die Überlegenheit zur See haben müßte. Die schwedische Flotte ist jedoch schwach, und wir haben nicht ein Kriegsschiff. Die Belagerung von Reval, Narwa und den anderen Seestädten wäre also ausgeschlossen [...] angenommen auch, es gelänge Preußen, Livland zu erobern, so liegt es doch fast auf der Hand, daß Schweden nicht durch Finnland vordringen könnte, denn die Russen haben dort Festungen, die durch ihre Lage uneinnehmbar sind. Somit käme es nach vielem Blutvergießen zu einem Frieden, in dem alles wieder herausgegeben werden müßte und jeder so viel behielte, als er vor Kriegsbeginn besessen.“

– Friedrich II.: Das politische Testament von 1752


Von 2020-11-29