Follow
Great Northern War
The Great Northern War (1700–1721) was a conflict in which a coalition led by the Tsardom of Russia successfully contested the supremacy of the Swedish Empire in Northern, Central and Eastern Europe. The initial leaders of the anti-Swedish alliance were Peter I of Russia, Frederick IV of Denmark–Norway and Augustus II the Strong of Saxony–Poland–Lithuania. Frederick IV and Augustus II were defeated by Sweden, under Charles XII, and forced out of the alliance in 1700 and 1706 respectively, but rejoined it in 1709 after the defeat of Charles XII at the Battle of Poltava. George I of Great Britain and of Electorate of Hanover joined the coalition in 1714 for Hanover and in 1717 for Britain, and Frederick William I of Brandenburg-Prussia joined it in 1715.
Charles XII led the Swedish army. Swedish allies included Holstein-Gottorp, several Polish magnates under Stanisław I Leszczyński (1704–1710) and Cossacks under the Ukrainian Hetman, Ivan Mazepa (1708–1710). The Ottoman Empire temporarily hosted Charles XII of Sweden and intervened against Peter I.
The war began when an alliance of Denmark–Norway, Saxony, Poland and Russia, sensing an opportunity as Sweden was ruled by the young Charles XII, declared war on the Swedish Empire and launched a threefold attack on Swedish Holstein-Gottorp, Swedish Livonia, and Swedish Ingria. Sweden parried the Danish and Russian attacks at Travendal (August 1700) and Narva (November 1700) respectively, and in a counter-offensive pushed Augustus II's forces through the Polish–Lithuanian Commonwealth to Saxony, dethroning Augustus on the way (September 1706) and forcing him to acknowledge defeat in the Treaty of Altranstädt (October 1706). The treaty also secured the extradition and execution of Johann Reinhold Patkul, architect of the alliance seven years earlier.
Meanwhile, the forces of Peter I had recovered from defeat at Narva and gained ground in Sweden's Baltic provinces, where they cemented Russian access to the Baltic Sea by invading Swedish Ingria, and taking Nyen in 1703, founding Saint Petersburg in its place. Moving on towards Livonia and Estonia in 1704, both Dorpat (Tartu) and Narva were besieged and taken by Russian armies, their populations were deported to Russia, and Dorpat was raised to the ground (Bienemann, 1902, Die Katastrophe der Stadt Dorpat während des Nordischen Krieges. Nebst zeitgenössischen Aufzeichnungen). Charles XII moved from Saxony into Russia to confront Peter, but the campaign ended in 1709 with the destruction of the main Swedish army at the decisive Battle of Poltava (in present-day Ukraine) and Charles' exile in the Ottoman town of Bender. The Ottoman Empire defeated the Russian-Moldavian army in the Pruth River Campaign, but that peace treaty was in the end without great consequence to Russia's position.
After Poltava, the anti-Swedish coalition revived and subsequently Hanover and Prussia joined it. The remaining Swedish forces in plague-stricken areas south and east of the Baltic Sea were evicted, with the last city, Riga, falling in 1710. The coalition members partitioned most of the Swedish dominions among themselves, destroying the Swedish dominium maris baltici. Sweden proper was invaded from the west by Denmark–Norway and from the east by Russia, which had occupied Finland by 1714. Sweden defeated the Danish invaders at the Battle of Helsingborg (1710). Charles XII opened up a Norwegian front but was killed in Fredriksten in 1718.
The war ended with the defeat of Sweden, leaving Russia as the new dominant power in the Baltic region and as a new major force in European politics. The Western powers, Great Britain and France, became caught up in the separate War of the Spanish Succession (1702–1715), which broke out over the Bourbon Philip of Anjou's succession to the Spanish throne and a possible joining of France and Spain.
The formal conclusion of the Great Northern War came with the Swedish-Hanoverian and Swedish-Prussian Treaties of Stockholm (1719), the Dano-Swedish Treaty of Frederiksborg (1720), and the Russo-Swedish Treaty of Nystad (1721). By these treaties Sweden ceded her exemption from the Sound Dues and lost the Baltic provinces and the southern part of Swedish Pomerania. The peace treaties also ended her alliance with Holstein-Gottorp. Hanover gained Bremen-Verden, Brandenburg-Prussia incorporated the Oder estuary (Stettin Lagoons), Russia secured the Baltic Provinces, and Denmark strengthened her position in Schleswig-Holstein. In Sweden, the absolute monarchy had come to an end with the death of Charles XII, and Sweden's Age of Liberty began.
Suuri Pohjan sota (1700-1721)
Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700-1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä johdosta Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana. Suomi kärsi sodan aikana isonavihana tunnetusta miehityskaudesta. Myönteistä sodassa oli Ruotsin kannalta se, ettei Tanska onnistunut valloittamaan Skånen, Hallandin ja Blekingen maakuntia, jotka se oli menettänyt Ruotsille Roskilden rauhassa vuonna 1658.
Sodan tausta: Ruotsin valta Itämerellä
Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli vuonna 1658 menettänyt Roskilden rauhassa lopullisesti Skånen, Blekingen ja Hallannin maakunnat, Saarenmaan sekä Gotlannin, ja Norjan puolelta Bohuslänin, Jämtlandin ja Härjedalenin maakunnat.
Venäjä oli vuoden 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja samalla itselleen kauppa- ja sotilaspoliittisesti elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, ja Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan-kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta.
Ruotsi oli käynyt 1600-luvulla lähes taukoamatta sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan – ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Hollannin kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä.
Ruotsin vastainen liittokunta syntyy 1699
Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII. Naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen, ja Kaarle XII:n serkku, Saksin vaaliruhtinas ja 1697 Puolan kuninkaaksi valittu August II Väkevä ryhtyi suunnittelemaan Ruotsin Liivinmaan valtaamista. August II sekä Tanskan kuningas Fredrik IV solmivat Dresdenissä salaisen sopimuksen vuonna 1699, johon nopeasti liittyi myös Venäjän tsaari Pietari Suuri.
Ruotsalaiset olivat kuitenkin hankkeesta tietoisia, ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen.
Sota alkaa vuonna 1700
Sota alkoi 12. helmikuuta 1700, kun August II hyökkäsi ilman ajalle tyypillistä sodanjulistusta 10 000 miehen saksilaisarmeijallaan kohti Ruotsin valtakunnan suurinta kaupunkia, Riikaa Liivinmaalla. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä Viron kenraalikuvernööri Axel Julius De la Gardie antoi Suomen rykmenteille käskyn nousta liikekannalle. Baltiaan sijoitettujen 8 000 miehen varuskuntajoukkojen tueksi laivattiin pikavauhtia Suomesta kaikki vakinaiset yksiköt ja ylimääräisellä väenotolla perustetut lisäjoukot, kolmikkaat, yhteensä 7 000 miestä. Armeija marssi nopeasti Narvasta etelään ja saapui 6. toukokuuta Riian edustalle, jolloin saksilaisjoukot vetäytyivät Väinäjoen taakse.
Tanskan kuningas, Kaarlen serkku Fredrik IV, liittyi sotaan sopimuksen mukaisesti helmikuussa hyökkäämällä Kaarle XII:n liittolaista ja lankoa, Holstein-Gottorpin herttuaa vastaan. Kaarle XII yllättyi hyökkäyksestä mutta toimi nopeasti. Hän kutsui aseisiin isänsä muodostaman vahvan armeijan Tanskaan tehtävää maihinnousua varten. Ruotsin liittolaisten – Ison-Britannian, Alankomaiden ja Hannoverin – avustuksella Kaarlen armeija nousi maihin Sjællantiin. Vakavasti uhattuna Tanska joutui solmimaan 8. elokuuta Treventhalin rauhan ja luopumaan samalla liitosta Ruotsia vastaan. Onnistuneella hyökkäyksellä Tanska masennettiin niin perusteellisesti, ettei se osallistunut sotaan useaan vuoteen.
Alkuvuodesta 1700 tsaari Pietari Suuri oli ollut kiinni sodassa Turkkia vastaan. Määräaikainen rauha Turkin kanssa solmittiin 14. heinäkuuta, ja jo 20. elokuuta tsaari julisti sodan Ruotsille. Pari päivää sodanjulistuksensa jälkeen Pietari kuuli Tanskan tehneen rauhan. Tästä huolimatta hän marssitti armeijansa piirittämään Ruotsin tärkeintä tukikohtaa idässä, Narvan linnoitusta. Venäläisjoukkoja oli lähes 30 000 jalkamiestä ja rakuunaa, sekä 7 500-10 000 ratsumiestä. Piiritysarmeija oli ylivoimainen, puolustajia oli alle parituhatta.
Suomessa suoritettiin uusi ylimääräinen väenotto. Joukkoja kutsuttiin kaksikkaiksi. Rahvaalle oli luvattu ylimääräisten väenottojen yhteydessä, että joukot tulisivat oman alueen puolustukseen. Tästä huolimatta kolmikkaat ja kaksikkaat siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin.
Tie Pultavaan
Sotaa oltiin käyty eri rintamilla hyvän aikaa...
Ruotsin sotiessa Saksia ja Puolaa vastaan ruotsalaiset olivat sallineet venäläisten hyökkäillä itärintamalla. Pietari oli valloittanut Inkerin ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan, Pietaria vuonna 1703 Suomenlahden pohjukkaan. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, ja rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin. Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää. Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa. Ruotsi pystyi voittamaan joitain erillistaisteluja, Kaarle pääsi Smolenskiin muttei kyennyt lyömään Venäjää. Pietari Suuri käytti poltetun maan taktiikkaa: venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin elikoillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII muutti strategiaansa, hän pyrki saamaan hetmanaatin kapinalliset kasakat, tataarit ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan.
Ruotsin armeija lähti marssimaan kohti Ukrainaa. Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan, ja ne tuhottiin Lesnajan kylässä lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Puolet Adam Ludvig Lewenhauptin 12 000 miehestä saavutti pääjoukon ilman varusteitaan, mikä ei auttanut armeijan huoltoa.
Erityisen kylmän talven 1708-1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Jälleen poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä: kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat viimein kohtasivat 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin 29 000 miehen joukot.
Kaarle pakeni henkikaartin ja parin ruotsalaisen pataljoonan kanssa, joissa oli yhteensä noin tuhat miestä, sulttaani Ahmed III:n hallitsemaan Turkkiin. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, ja 2 500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia. Turkissa Kaarle sai houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanisotilaat voittivat Pietari Suuren armeijan Venäjän-Turkin sodassa, mutta tyytyivät verrattain vähiin myönnytyksiin rauhansopimuksissa.
Sota Suomessa - Isonvihan aika
Kaarlen vehkeilyistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) Turkin sulttaani luopui sodasta Venäjää vastaan lopullisesti vuonna 1713 ja Pietari Suuri oli vapaa toimimaan Itämeren suunnalla. Ruotsin ylivoimainen avomerilaivasto pystyi kuitenkin pitämään venäläiset pois Itämereltä, vaikka Venäjä oli saanut ensimmäiset kolme 50-tykkistä linjalaivaansa valmiiksi vuoden 1710 syksyllä. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa, josta ei ehtinyt estämään Venäjän Itämeren laivaston keväisiä operaatioita. Vuoden 1710 keväällä juuri jäiden lähdön jälkeen venäläiset laivasivat tykistönsä piirittämään Viipuria, jonka lisäksi he valloittivat Riian, Pärnun ja Tallinnan. Viipurin menetyksen jälkeen 1711-1712 laivaston talvehtimispaikaksi valittiinkin Helsinki.
Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen Karlskronassa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat Porvoossa ja Pernajassa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja Turussa asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto kaleereineen pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17 000 miehen voimin kreivi Fjodor Apraksinin johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1 800 miehen komentaja Carl Gustaf Armfelt oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin Porvoossa ja Pernajassa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, Georg Lybecker vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen Hämeenlinnaan.
Kostianvirran taistelu
Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan ”neuvotteluja varten”. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle.
Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään pohjoiseen poistaakseen Armfeltin armeijan uhan. Armfelt ei voinut vain perääntyä, vaan hän asettui asemiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle. Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä. Pääjoukot, 3 400 miestä, olivat Pälkäneellä Kostianvirran partaalla. Yksi jalkaväkirykmentti ja pääosa ratsujoukoista oli jaettu eri puolille Mallasvettä torjumaan venäläisten koukkausta. Kostianvirralla olevat Armfeltin joukot pystyivät kyllä estämään 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen virran yli, mutta se vain hidasti kenraali-yliamiraali Apraksinia. Lokakuun 6. päivä yli 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden hirsilautoilla. Armfelt pystyi irrottamaan vain 2 000 miestä Kostianvirralta maihinnousua torjumaan. Vastarinnasta huolimatta venäläiset rantautuivat Mälkilän kylässä ja kiersivät Kostianvirralla olevien joukkojen selustaan. Ruotsalaiset menettivät yli 800 miestä ja koko tykistönsä (yhdeksän tykkiä).
Napuen taistelu
Kostianvirran jälkeen venäläiset pääsivät etenemään Pohjanmaalle saakka. Isossakyrössä Napuen luona 19. helmikuuta 1714 Armfeltin armeija joutui saarroksiin ja menetti yli puolet vahvuudestaan. Venäläiset etenivät Vaasaan ja polttivat Pietarsaaren kaupungin; Raahea kohti perääntyvät Armfeltin armeijan rippeet polttivat Kokkolan sataman. Venäläiset perääntyivät kuitenkin ennen kelirikkoa takaisin Ylä-Satakuntaan, Kangasalan tienoille. Pietari Suuri sovelsi taas poltetun maan taktiikkaa. Estääkseen Ruotsin armeijan huollon hän määräsi kasakat hävittämään ennen poistumistaan kymmenen peninkulman verran Pohjanmaata. Miehet tapettiin ja lapset ja naiset vietiin orjiksi Venäjälle, ja 8 000–9 000 ihmistä surmattiin tai vietiin pois.
Riilahden taistelu
Seuraavana kesänä seurasi Ruotsin ja Venäjän laivastojen kohtaaminen. Venäjän saaristolaivastoon kuului silloin jo sata kaleeria ja kymmenentuhatta miestä. Heinäkuussa 1714 Apraksinin johtama saaristolaivasto oli jäänyt saarroksiin Hankoniemen itäpuolelle Tvärminnen edustalle. Pietari ei uskaltanut riskeerata linjalaivojaan vaan jätti avomerilaivastonsa Tallinnan satamaan ja suuntasi saaristolaivaston mukana Hankoon. Hankoniemen edustalla 27. heinäkuuta 1714 käydyssä Riilahden taistelussa venäläiset onnistuivat valtaamaan tiedustelemassa olleen Ruotsin laivasto-osaston, jossa oli 18-tykkinen fregatti Elephant, kuusi kaleeria ja kolme saaristolaisvenettä. Tämän Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi 27. heinäkuuta on ollut Venäjän ja Neuvostoliiton laivastojen juhlapäivä, ja laivastoissa on ollut useita aluksia nimeltä Gangut (ven. Гангут, Hangö udd).
Ahvenanmaan ja Pohjanmaan miehitys
Riilahden voiton jälkeen 1714 syyskesällä venäläiset pääsivät etenemään pitkin Suomenlahden rannikkoa Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Apraksinin johtama laivasto-osasto ja kenraaliluutnantti Robert Brucen ratsuväkiosasto eteni pitkin Pohjanlahden rannikkoa Uuteenkaarlepyyhyn saakka. Venäläiset pystyivät ulottamaan sotatoimet myös varsinaisen Ruotsin puolelle, kenraalimajuri Golovinin johtama laivasto-osasto ylitti syyskuussa Pohjanlahden ja hyökkäsi Uumajaan. Kaupunki paloi taistelussa.
Selkämeri ja Merenkurkku olivat Ruotsin laivastoa vaarallisempia vastustajia, venäläiset menettivät retkellä 26 kaleeria, 12 pienempää alusta ja 285 miestä. Pietari Suuri valittikin, että Venäjän laivasto kärsi retkellä suurempia menetyksiä kuin Hankoniemen verisen taistelun aikana. Sekä taistelu että retki olivat tsaarin mielestä kuitenkin kannattavia, sillä nyt Venäjän saaristolaivasto oli osoittanut vaarallisuutensa ruotsalaisille.
Ainoa taistelukosketus Armfeltin armeijan ja venäläisten kanssa oli 20. elokuuta Isossakyrössä, jossa ollut 560 ratsumiehen etuvartio otti Brucen etujoukkojen kanssa yhteen. Syyskuun 13. päivä, samaan aikaan kuin venäläisten laivasto kääntyi Uudestakaarlepyystä takaisin kohti Turkua, Armfeltin jalkaväki lähti perääntymään Raahesta Länsipohjaan, Kalixin pitäjään Tornion länsipuolelle. Ratsuväen etuvartio jäi Kemiin.
Venäläiset etenivät Armfeltin perässä pohjoiseen ja valtasivat Kokkolan, Oulun ja Kajaanin. Vuoden 1715 alussa venäläiset olivat miehittäneet Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Virkamiehet ja osa papistosta olivat paenneet Ruotsiin. Tätä miehitysaikaa kutsutaan Suomen historiassa isonvihan ajaksi. Vuoden 1721 rauhanteon jälkeen ja sitä ennenkin – olot olivat jo 1717 vakiintuneet venäläisten asetettua Länsi-Suomeen siviilihallinnon – pakolaisia palasi Ruotsista takaisin Suomeen. Myös osa Venäjälle pakkotyöhön viedyistä siviileistä palasi, jotkut vuosien ja jopa vuosikymmenien kuluttua.
Kaarlen paluu Ruotsiin
Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa Turkin Transsylvaniasta Unkarin, Itävallan, Baijerin ja muiden Saksan ystävällismielisten valtioiden kautta Ruotsin Pommeriin. Hän saapui Stralsundin kaupunkiin 11. marraskuuta 1714. Kaarle saattoi vain todeta, että Pietari oli vallannut Ruotsin Itämeren maakunnat ja Suomen, sekä Tanska Bremenin. Hannover liittyi sotaan Ruotsia vastaan huhtikuussa 1715. Tilanne muuttui vielä epätoivoisemmaksi saman vuoden lokakuussa, kun Preussikin liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja Tanskan, Saksin ja Preussin joukot alkoivat piirittää Stralsundia. Kaarle pakeni piiritetystä kaupungista Skåneen, jonne hän saapui 13. joulukuuta 1715.
Tammikuussa 1716 Kaarle keräsi Lundiin 40 000 miehen armeijan. Suojasää pilasi suunnitelman hyökätä jään yli Tanskaan, joten armeija suuntasi kulkunsa helmikuussa Norjaan. Ilman tykistöä Kaarle ei kuitenkaan pystynyt valloittamaan norjalaisten linnoituksia, joten huhtikuussa hän joutui palaamaan tyhjin käsin ensimmäiseltä Norjan matkaltaan.
Ruotsia vastaan sodassa olevasta Hannoverin vaaliruhtinaasta oli tullut myös Ison-Britannian kuningas Yrjö I vuoden 1714 syyskuussa. Kaarle oli tukenut katolisia jakobiittejä, jotka yrittivät syöstä Yrjön valtaistuimelta, mutta heidät kukistettiin Skotlannissa vuoden 1716 helmikuuhun mennessä. Niinpä suurten merivaltojen laivastot (Britannian sekä Alankomaiden) tukivat Tanskan ja Venäjän laivastoja kun ne pyrkivät nousemaan uudelleen maihin Skåneen syksyllä 1716. Kaarlen pelasti vain liittolaisten eripura. Tilanne idässä oli toivoton, ja vuonna 1718 Kaarle alkoi jo tunnustella rauhaa Venäjän kanssa Ahvenanmaalla.
Norjan retki ja karoliinien kuolonmarssi
Syksyllä 1718 Kaarle päätti hyökätä uudestaan Norjaan. Etelässä Kaarlen komentamat pääjoukot marssivat kohti Kristianiaa (nykyinen Oslo), pohjoisella rintamalla Armfeltin komentama osasto marssi tunturien yli kohti Trondheimia.
Piirittäessään Osloon vievän reitin varrella olevaa Fredrikstenin linnoitusta Kaarle XII kuoli ohimoon osuneesta kuulasta 30. marraskuuta 1718. Ruotsalaiset perääntyivät Kaarlen langon, Hessenin prinssin Fredrik I:n johdolla Norjasta. Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt lähti myös vetäytymään takaisin Ruotsiin. Huoltoa vailla olevat joukot joutuivat paluumatkalla vuodenvaihteessa 1718–1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla lähellä Duvedin kylää, ja 3 000 miestä menehtyi pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaan karoliinien kuolonmarssiksi.
Rauha ilman Kaarlea
Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa tehtiin lopulta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauha, Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten.
Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta.
Stora nordiska kriget
Stora nordiska kriget var ett krig som pågick mellan 1700 och 1721 i norra, mellersta och östra Europa. Kriget utkämpades mellan Sverige, hertigdömet Holstein-Gottorp och 1710–1713 även Osmanska riket på ena sidan och på andra sidan en koalition bestående av Sachsen-Polen, Danmark-Norge och Ryssland.
Kriget började när alliansen Danmark-Norge, Sachsen-Polen och Ryssland förklarade det svenska stormaktsväldet krig med en trefaldig attack mot Holstein-Gottorp, svenska Livland och svenska Ingermanland. Den svenska armén lyckades under kung Karl XII:s ledning få bort Danmark ur kriget under freden i Traventhal och besegra den ryska armén under slaget vid Narva. I en motoffensiv slogs även de sachsiska och polska styrkorna tillbaka från Litauen och Polen och in till Sachsen. Där avsatte Karl XII kung August den starke som kung i Polen under freden i Altranstädt.
Tsar Peter I av Ryssland hade under tiden återhämtat sig och erövrat mark i Sveriges Östersjöprovinser, där han befäste Rysslands åtkomst till Östersjön genom att grunda staden Sankt Petersburg 1703. Karl XII flyttade sina styrkor från Sachsen till Ryssland för att konfrontera Peter, men hans fälttåg slutade med den svenska huvudarméns förintelse under slaget vid Poltava (i dagens Ukraina). Karl XII tog tillflykt i den osmanska staden Bender, där han levde i exil. Han övertygade så småningom den turkiska sultanen att starta krig mot Ryssland, och under rysk-turkiska kriget (1710–1711) besegrade osmanerna den ryska armén. Det fredsavtal som ingicks medförde dock inga större konsekvenser för Ryssland.
Efter det katastrofala svenska nederlaget i Poltava gick Danmark, Polen och Sachsen åter med i kriget, men även Hannover och Preussen gick med mot Sverige. De sista svenska styrkorna från Baltikum och Tyskland besegrades, varmed de svenska besittningarna erövrades och uppdelades mellan koalitionsmedlemmarna. Sverige invaderades sedan av Danmark-Norge från väst och i öst av Ryssland, som ockuperade hela Finland under 1714. De danska attackerna avvärjdes på nytt, Karl XII återvände till Sverige och öppnade en ny norsk front, men sköts ihjäl vid Fredrikstens fästning 1718.
Sverige förlorade kriget, varmed Ryssland övertog Sveriges stormaktsställning i norra Europa. De formella fredsavtalen pågick mellan Sverige-Hannover-Preussen i Stockholm (1719), det dansk-svenska fördraget i Frederiksborg (1720) och det rysk-svenska fördraget i Nystad (1721). Under dessa fredsfördrag tvingades Sverige överlämna sina baltiska provinser och södra delen av svenska Pommern till fienderna, upphöra sin tullfrihet i Öresundstullen, samt upplösa alliansen med Holstein-Gottorp. Hannover övertog Bremen-Verden, Preussen införlivade delar av Vorpommern, Ryssland erövrade de baltiska provinserna och Danmark stärkte sin ställning i Schleswig-Holstein. Krigsförlusten och Karl XII:s död innebar slutet för det kungliga enväldet i Sverige och början på Sveriges frihetstid.
Dokumentation Krigsfångar samt övrigt
Rullor över Krigsfångar Stora Nordiska Kriget - Riksarkivet
Alfabetiskt kortregister över Krigsfångar under Stora Nordiska Kriget A-K - Riksarkivet
Alfabetiskt kortregister över Krigsfångar under Stora Nordiska Kriget L-Ö - Riksarkivet
Karl XII Officerare, av Adam Lewenhaupt
Karolinska dagböcker, Stora Nordiska kriget, flertal författare